22.9.2010

Irwin

Taiteessa ja elämässä sävyillä on merkitystä.

Kuuntelin hiljattain Matti Johannes Koivun jo parin vuoden takaista äänitettä Irwinin tunnetuiksi tekemistä ralleista. Siis näitä lähinnä kitaralla säestettyjä versioita sellaisista lauluista kuin Ei tippa tapa, Las Palmas, Lievestuoreen Liisa, Työmiehen lauantai tai Vain elämää.


Kuunnellessa Irwinin rehvakkaanoloinen laulu humisee taustalla kuin kaikuna Koivun lakoniselle ja hieman surumieliselle tulkinnalle. Hämmentävää huomata, miten jätkämäisestä uhosta tulee tyhjää puhetta, ryyppäämistä, rälläämistä ja rillumareimeininkiä ylistävästä räkätyksestä kaipuuta ja inhimillistä epäonnistumista kuittaavaa kipua.

Kuin toteutuksesta olisi riisuttu se kulttuurinen konteksti, jossa näitä lauluja on totuttu arvioimaan. Jäljelle jää melodian ydin, ja sen uudet sävyt. Vexi Salmen laululyriikka nousee Irwinin sävellysten ilmiasuksi ja paljastaa jotakin itsestään. Sen saman vanhan tarinan elämästä jossakin upottavan suon ja saavuttamattoman satumaan välissä.

Menettämättä mitään itsestään Irwin Goodmanin lauluista tulee jotakin... enemmän.

Matti Johannes Koivu: Irwin Goodmanin lauluja. m. dulor 2008.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate