4.8.2010

Tervo

Kirjallinen satiiri on vaikea laji. Kirjoittajalta se vaatii vinoa katsetta todellisuuteen ja lukijalta vieläkin enemmän: vinoa katsetta peiliin.

Jari Tervon Koljatin (WSOY 2009) kohdalla tiedämme, että kaikki sen vastaanotossa ei mennyt ihan kohdalleen. Iltapäivälehdet hehkuttivat hetken romaanin päähenkilön ja pääministerimme yhtäläisyyksiä, naureskellen ja mukamas kauhistellen joitakin teokseen sisältyviä kohtauksia. Syksyn lööpit (Iltalehti) hehkuttivat:

Tervon Koljatti teki "pääministeristä" seksipedon.
Paavo Lipposta verrataan oopperadiivaan ja Alexander Stubb ilmestyy vessanpönttöön

Tervo tykittää uutuuskirjassaan: Pääministerillä seksiorja kellarissa
 
Tervo kohuromaanista: "En kiusaa Pekkarista"

 
Sitten siirryttiinkin jo toisiin aiheisiin.

Keskustelu Tervon romaanista loppui ennen kuin oli alkanutkaan. Jossakin välissä kirjailija itse yritti siirtää uutisoinnin painopistettä kirjalliseen suuntaan, korostamalla romaanin satiirisia ulottuvuuksia tai siihen sisältyvää mediakritiikkiä.

Jokseenkin turhaan.

Kun nyt mediapölyn hälvettyä luin Koljatin, tuli melkein sääli kirjailijaa. Että hänen piti nähdä sekin päivä, kun fiktiosta tuli faktaa ja leikistä tehtiin totta.

Leikittäjän julma kohtalo.

Romaaniin sisältyvä pilkka ja piikittely kohdistuu todellakin enemmän julkisuuteen ja siitä eläviin ihmisiin (lööppien laatijat ja niitä lukevat), mutta ei mihinkään sen vaarallisempaan. Tervo osaa olla ilkeä ja ilkikurinen ja nokkela. Mutta satiirikkona hän jää ikään kuin puolitiehen. Juuri kun on päästy vauhtiin, vedetään pakkia ja aletaan muokata poliittisesta kertomuksesta suomalaiskansallista veijaromaania. Jonka keskiössä on yksinäinen mies...

En malta olla vertaamatta Tervon romaania neljä vuosikymmentä sitten julkaistuun, amerikkalaisen Philip Rothin Meidän jengiin (Our Gang, 1971; suom. 1972). Roth teki omasta poliitikkojen ja median suhdetta käsittelevästä satiiristaan fantasian, jossa liikuttiin toden ja mielikuvituksen välillä hyvinkin rempsein, ja kirjallisin ottein. Lähtökohtana oli silloisen presidentin Richard Nixonin pari harkitsematonta lausumaa, joiden pohjalta kirjailija pisti mielikuvituksensa käyntiin. Vietnamin sodan pahimman sotasyyllisen puolustamisesta ja syntymättömien lasten oikeuksien perään penäävästä tokaisusta Roth kehittää farssin, jonka kärjistykset ja liioittelut päättyvät sodan julistukseen Tanskan pornoystävälliselle hallitukselle ja presidentin salamurhaan. Viimeinen näytös käydään helvetissä, jossa presidentti käynnistää vaalikampanjan tullakseen valituksi paholaiseksi paholaisen paikalle.

Rothin päähenkilö Tricky Dixon on paljossa kuin Tervon Pekka Lahnanen. Ja samoin kuin Tervoa myös Rothia syytettiin mauttomuudesta ja johtavassa asemassa olevien pilkasta. Ajallinen hyppäys 70-luvun Yhdysvalloista 2000-luvun Suomeen on tietenkin huima, eivätkä nämä paikantumat koskaan toisiaan kohtaa. Mielenkiintoista on silti se, että vallankäyttäjien kritisoinnista olemme nyt päätyneet mediakritiikkiin. Se mikä Tricky Dixonilla oli puhdasta vallanhalua ja kykyä siirtää julkisen keskustelun painopistettä haluttuun suuntaan, on Pekka Lahnasella kyvyttömyyttä tehdä itseään ymmärrettäväksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate