20.10.2014

Kirjallisuus puhututtaa

Oltakoon Haruki Murakamin romaanien laadusta mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kiistää niiden sosiaalista merkitystä. Japanilainen on haalinut itselleen valtavan kansallisen ja globaalin lukijakunnan, joka hotkaisee intoonsa melkein tukehtuen Murakamin uuden kirjan aina, kun sellainen ilmestyy. Siinä eivät paljon paina joidenkin kriitikoiden happamilta kuulostavat huomiot kirjailijan kömpelöstä tyylistä, banaalista ja lapsellisesta tavasta kuvata seksuaalisuutta tai flirttailusta lukijoidensa päällimmäisten odotusten kanssa.

Jokin aika sitten brittiläinen kirjailija Tim Parks nosti mielenkiintoisella tavalla esille kaksi toisistaan poikkeavaa kirjailijaa, Murakamin ja E. L. Jamesin. Vaikka näistä löytyy ehkä enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä, molemmat ovat onnistuneet siinä yhdessä ja kirjailijalle niin tärkeässä asiassa: herättämään keskustelua.

Sekä Murakamin että Jamesin kirjat ovat ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen käyttöainetta, sosiaalista kittiä, joka sitoo meidät toisiimme. Aivan kuten sää, urheilu ja politiikka, miksei uskontokin. Aikana, jolloin televisiosarjat, elokuvat ja popmusiikki tuntuvat - edellisten ohella - saavan suurimman huomion siellä, missä ihmisiä kokoontuu yhteen, tämä on arvokasta ja tärkeätä. Siis: kirjallisuudesta ja kirjallisuuden kautta puhuminen.

Kirjallisuuden asema julkisen keskustelun kukkona on muuttunut aikojen kuluessa. Menneisyydestä Parks ottaa esimerkiksi Laurence Sternen Tristram Shandyn (1759), joka ilmestyi peräti seitsemän vuoden ajan jatkokertomuksena lehdessä pitäen lukijansa koko tuon ajan pihdeissään. Sternen antiromaanista väiteltiin, keskusteltiin, sitä parodioitiin, matkittiin ja kirjailija muokkasi itsekin teostaan saamansa palautteen perusteella ja sisällyttäen julkisen debatin osaksi pitkäkestoista kertomustaan.

Ja onhan näitä muitakin, tottahan toki. Vaikka kuinka paljon. Siellä ja täällä, meilläkin (Tuntematon sotilas, Juhannustanssit, Romaanihenkilön kuolema, Puhdistus yms.). Olennaista on se, että jotkut kirjat ovat kyenneet herättämään lukijoiden kiinnostuksen ja halun jatkaa keskustelua kirjan sisältämien asioiden vuoksi. Kysymys ei Parksin mielestä ole estetiikasta, ei siitä, miten hyvin tai huonosti kirja on kirjoitettu. Joillakin teoksilla vain on kyky saada meidät reagoimaan, keskustelemaan, ottamaan yhteyttä toisiin lukijoihin ja jakamaan näkemyksiämme muille.

Tähän kaikkeen tarvitaan tietenkin paljon lukijoita. Kirjalliset myyntimenestykset, blockbusterit voivat linkittää meitä yhteen, mutta useimmiten lienee tänään helpompi löytää kirjoja, joita emme ole vielä lukeneet kuin niitä yhteisen jutustelun pohjina toimivia. Syynä lukukulttuurien eriytymiseen voidaan pitää kirjatuotannon huimaa kasvua sekä lukemiskulttuurin kansainvälistymistä. Merkittävä osa painetuista kirjoista jää laajemman huomion ulkopuolelle ja ne, jotka nousevat hämärien puotien kujilta parrasvaloihin, herättävät mielenkiintoa enemmän kansainvälisen maineensa kuin sosiaalisen merkittävyytensä tai sisältönsä puolesta.

On niin paljon kirjoja, joita luetaan, jotta ne voitaisiin unohtaa.

Mutta aina joku yllättää ja muistuttaa meitä kirjallisuuden yhteiskunnallisesta asemasta tässä sähköisen median ja valkoisen kohinan kotiplaneetalla. Jamesin pehmopornokirjat ovat yllyttäneet ihmiset keskustelemaan yksilön seksuaalisen identiteetin sekä sen muotojen ja kontrollin rajoista, Murakamin lajityyppejä sekoittava proosa puolestaan ihmisen mahdollisuuksista löytää tasapaino sosiaalisen hyväksynnän ja tunnistettavan minuuden väliltä.

Parksin huomio kirjallisuuden joukkoja yhteen kokoavasta voimasta on helppo allekirjoittaa, ja vieläkin helpompaa on jäljittää E. L. Jamesin teosten herättämää laajalle sektorille ryöpsähtänyttä keskustelua. Mutta Murakamin demagogin kyvyistä en olisi aivan niin varma. Kyllähän Japanin ihmemiestä paljon luetaan ympäri maapallon, mutta miten on niiden pohjalta käytävän keskustelun laita? Onko Murakami kirjallisen keskustelukulttuurin valaisijana kuitenkin liian ilmeinen ja niin liukkaaksi rasvattu, että hänen kirjoistaan ote kirpoaa?

Itse jaksoin vielä ihastella ja ihmetellä Murakamia ensimmäisten käännettyjen teosten (Suuri lammasseikkailu, Sputnik rakastettuni, Kafka rannalla) jälkeen, mutta viimeisimpien kohdalla on päässäni vallinnut jo tyhjyyttä kolkompi ilmapiiri. Erityisesti 1Q84 kääntyi viimeisen, kolmannen osan "ansiosta" ylipitkäksi, tarinaa junttaavaksi ja runttaavaksi pettymykseksi.

Mutta eihän toisaalta se, että minä en välitä käyttää Murakamia sosiaalisen vuorovaikutukseni keppihevosena, merkitse että kukaan ei sitä tee. Ja ehkä joskus jossakin minunkin tekee mieli siirtyä siihen pöytään, jossa niin monet muutkin jo istuvat ja nauttivat toistensa seurasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate