Myöhemmin löydettiin myös molempien lähiomaisilleen jättämät jäähyväiskirjeet, joiden sanoma oli surutonta kertomaa. Henriette sairasti syöpää ja halusi siksi lähteä maailmasta ilman kärsimystä. Kleist oli puolestaan huomannut kaikkien kirjallisten töidensä valuneen hukkaan ja elämä tuntui muutenkin kovin raskaalta ja merkityksettömältä. Heidän keskinäistä suhdettaan kuvattiin "ystävyydeksi", mikä olikin sopivaa, koska Henriette oli naimisissa oleva nainen.
Kleist oli kymmenen vuoden aikana luonut näytelmä- ja novellituotannon, joka takasi hänelle paikan myöhemmissä kirjallisuushistorioissa. Omana aikanaan hän ei juurikaan suosiota saanut, lähinnä vain vaikeuksia. Kleistin rehabilitointi tapahtui vasta sata vuotta myöhemmin.
Mutta tänään Kleistia taas juhlitaan, tai siis muistetaan, että 200 vuotta sitten poistui täältä ikuisuuteen yksi eurooppalaisen kirjallisuuden eriskummallisimmista nimistä. Kleistin tuotanto on kirjoitettu klassismin ja romantiikan hyökyaalloissa, mikä ehkä tekee niistä niin arvaamattomia. Ja noita outoja näytelmiä ja vielä oudompia kertomuksia kursi kokoon henkilö, joka oli, jos ei nyt hullu, niin ainakin mieleltään horjuva ja herkkä.
Kleistia kiinnostivat katastrofin monet muodot, olivat ne luonteeltaan globaaleja (sota, maanjäristykset, myrskyt) tai inhimillisiä (kosto, raiskaus, sadismi, sukurutsaus). Näitä aiheita hän sirotteli klassismin kaavoja kyseenalaistaviin tragedioihinsa ja komedioihinsa sekä moniin novelleihin, joista koululaistenkin käsissä kulunut O:n markiisi taitaa olla se tunnetuin. Siinähän raiskattu markiisi tarjoaa raiskaajalleen avioliiton mahdollisuutta laittamalla lehteen ilmoituksen, jossa pyytää lapsen tulevaa isää ilmoittautumaan.
Kirjailijana Kleist ei ollut sitä, eikä oikein tätä. Aikakauden lukijoilla oli vaikeuksia ymmärtää kirjailijan viehtymystä julmuuteen tai tämän ironista asennetta ihmisiin, mikä sopi tietenkin paremmin modernismiin tottuneiden lukijoiden pirtaan, paljon myöhemmin. Eikä Kleist istunut niiden romantiikan hourupäidenkään joukkoon, jotka savuisissa kapakoissa rakentelivat filosofisia pilvilinnoja maailmankaikkeuden salaisuuksista. Aivan kuin Kleist olisi ollut irti kaikesta, eikä kiinni muussa kuin oman haaksirikkoisen mielensä autiolla saarella.
Välillä hän silti yritti. Opiskeli, värväytyi armeijaan, toimi virkamiehenä, joutui ranskalaisten vangiksi vakoilusta epäiltynä ja haaveili maanviljelijän urasta. Perusti jopa, kirjoittamisensa lomassa, pari lehteä, joista toinen oli erikoistunut skandaaliuutisiin, toinen runouteen. Ensinnä mainittu (Berliner Abendblätter) oli eräänlainen aikamme iltapäivälehtien varhainen esiaste. Rikoksia, onnettomuuksia, skandaaleja. Mukana silti myös vakavampaa ja poliittisempaa ainesta. Mutta sekin joutui lopulta sensuurin hampaisiin, ja kun samaan aikaan kirjailijalle rakkain näytelmäkin asetettiin esityskieltoon, Kleistin mitta täyttyi.
Tänään luettuna Kleistissa on hitunen burleskia, ripaus groteskia, hyppysellinen absurdia komiikkaa ja aimo annos tummaa tarinankerrontaa. Ehkä meidän onkin huomattavan paljon helpompi kuin aikalaisten ymmärtää tuota nuorukaista, joka teki mitä teki, niin näyttävästi ja dramaattisesti, ihan loppuun asti. Täysillä ja vinossa asennossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti