23.10.2014

Ei kiitos!

Näin hetkellä, jolloin Helsingissä kirjailijat ja kustantajat kilpailevat näkyvyydestään ja paikastaan kaupallisuuden catwalkilla, on hyvä palauttaa mieliin aika, jolloin moni asia ajateltiin toisin.

Päivälleen viisikymmentä vuotta sitten Jean-Paul Sartre saattoi suuren yleisön tietoisuuteen syyt sille, miksi hän kieltäytyy tai joutuu kieltäytymään hänelle myönnetystä kirjallisuuden Nobel-palkinnosta. Sartren avoin kirje Ruotsin Akatemialle (ja Ruotsin kansalle) ilmestyi ensiksi käännettynä ruotsalaisissa lehdissä, sitten Ranskassa - ja muualla maailmassa.

Kirjeessään filosofi-kirjailija pahoittelee aiheuttamaansa kohua ja korostaa, että hänen torjuntansa ei johdu Ruotsin Akatemiasta, eikä se ole suunnattu itse palkintoa vastaan. Kysymys on puhtaasti siitä, että hänellä on omat henkilökohtaiset syynsä olla ottamatta palkintoa vastaan. Ja sitten on myös muutama objektiivinen näkökohta, jotka hän haluaa nostaa esille.

Henkilökohtainen taso tarkoittaa tässä sitä, että Sartre on omien sanojensa mukaan aina kieltäytynyt kunnianosoituksista. Kirjailijan tulee päteä vain kirjoittamalla, ei keräämällä mitaleita tai kumartelemalla valtaapitäviä. Kirjailija ei saa tehdä itsestään instituutiota, Sartre huomauttaa, eikä hän saa piiloutua instituutioiden taakse.

Vastaavalla tavalla kirjailijan objektiivisten syiden taakse kätkeytyy pelko tulla liitetyksi osaksi tuolloin käynnissä ollutta vastakkainasettelua idän ja lännen välillä. Sartre katsoo Nobel-palkinnon siihenastisen historian myötäilleen enemmän läntistä ja konservatiivista kuin itäistä ja vallankumouksellista kirjallisuusnäkemystä. Samassa yhteydessä Sartre tunnustautuu tuntevansa enemmän sympatioita itäistä blokkia ja sosialismia kohtaan, mutta korostaa porvarillisen kasvuympäristönsä muovanneen hänestä kahden kulttuurin välissä tasapainottelevan ihmisen, joka kuitenkin haluaa uskoa mahdollisuuteen kulttuurien rauhanomaisesta yhdessäelosta.

Mutta kylmää sotaa käydään ennen kaikkea instituutioiden välityksellä, ja näistä Sartre haluaa pysyä kaikin keinoin erossa. Tulivat ne sitten lännestä tai idästä.

Joten, Sartren mielestä on "vähemmän vaarallista" se, että hän kieltäytyy palkinnosta kuin, jos hän sen hyväksyisi. Ottamalla palkinnon vastaan hänet rehabilitoitaisiin ja hänestä tehtäisiin, ainakin porvarillisessa leirissä, poliittinen takinkääntäjä. Kirjallisuuden Nobel-palkintoa Sartre ei silti pidä "porvarillisena", mutta "tietyissä piireissä" sen antamista hänelle käytettäisiin senkaltaisen politiikan tukemiseen, jolla ei ole mitään tekemistä Sartren tai edes Ruotsin Akatemian kanssa.

Hyviin syihin kieltäytyä kunnianosoituksesta Sartre liittää myös palkintoon kytketyn rahasumman. Sillä saisi varmaankin paljon hyvää aikaiseksi ja hän itse antaisi sen mielellään vaikka apartheidin vastaiseen työhön. Mutta periaatteet, jotka eivät ole vain hänen, eivät ole ostettavissa. Idän ja lännen instituutiot eivät häntä, eivätkä hänen "tovereitaan" omakseen saa.

O tempora o mores!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate