19.3.2011

anna.karenina@andriy.zholdak

Parisataa vuotta sitten saksalaiset romantikot, Richard Wagner muiden mukana, nostivat esille ajatuksen kokonaistaideteoksesta (Gesamtkunstwerk), jossa eri taiteenlajit kykenevät esiintymään sulassa sovussa keskenään. Runous, musiikki, tanssi, arkkitehtuuri ja kuvataide tulisivat yhdeksi yhdessä ja samassa teoksessa ja vaikuttaisivat sen vastaanottajaan valaistuksen tavoin.

Meidän aikamme versio samasta ajatuksesta toteutuu intermediaalisuuden kautta. Ei ole harvinaista törmätä taideteokseen, joka on kuvaa, musiikkia, tekstiä, liikettä ja muotoa.

Valaistumisesta ei ole aina niin taetta.

En tiedä, mikä on ukrainalaisen Andriy Zholdakin (s. 1962) suhde Wagneriin tai romantiikkaan, mutta hänen ohjauksensa Tolstoin Anna Kareninasta Turun kaupunginteatteriin on romantiikan estetiikan läpitunkemaa. Näyttämö täyttyy tekstistä, musiikista, visuaalisuudesta, koreografiasta ja näyttämökuvan arkkitehtuurista.

Anna Karenina on syksystä lähtien ollut Turun käyntikortti teatteritaiteeseen. Eikä turhaan. Se antaa hengästyttävän näytteen niistä mahdollisuuksista, joita teatterilla tänään on käytössään. Zholdak vyöryttää katsojille kuva- ja äänimaailman, joka toteuttaa tekijän hahmottamaa tulkintaa klassikkoromaanista. Näyttelijät huutavat ja sylkevät suustaan Tolstoita, liikkuvat, nytkähtelevät ja jähmettyvät tilaan, jossa ikkunat, peilit, huonekalut, matot ja taustalle projisoidut kuvat filmimateriaaleineen elävät kuin omaa elämäänsä.

Kyseessä on Zholdakin projekti. Hän on se näyttämön etualalle sijoitettu "kapellimestari", joka johtaa kaikkea sitä, mitä näyttämöllä tapahtuu. Draamasinfonia vaatii jatkuvaa liikettä, toistoa, teemaa tukevia yksityiskohtia ja tietenkin sen johtoteeman, joka konkretisoituu vaikkapa päähenkilön linkatessa toista jalkaa vetäen kohti hänet kohta sisuksiinsa imevää peiliä.

Draaman ääniefektit ovat meille tuttuja nykyaikaisesta elokuvateatterista ja videopeleistä, musiikki puolestaan sekoitus uusklassismia, diskoa ja hiphopia. Visiot vievät meidät splatterien, vaudevillen ja groteskin ekspressionismin maailmaan. Tekstuaalisten viittausten määrä huimaa.

Jokin Zholdakin ohjauksessa tuo mieleen ne romaanit, joissa kertoja hyppää aika ajoin ulos kertomuksesta lukijan silmille, kommentoi tarinaansa tai omaa työtään. Siis ei vain se kaikkitietävä kertoja, jonka me tapaamme myös Tolstoin romaanissa, vaan vieläkin enemmän: kaiken itseensä ottava ja itsensä kautta peilaava kertoja. Metakertoja.

Tarina ei ole tärkeä. Tai: myös kaikki muu on tärkeää. Siksi Anna Kareninassa näyttelijät kirkuvat, sokeltavat ja raivoavat tolstoinsa ulos. Antaakseen tilaa tarinan varsinaiselle kertojalle.

Kun hän on tarpeeksi mielenkiintoinen, me pysähdymme.

1 kommentti:

  1. ... seuraava A. Zholdakin ohjaus Suomessa on A. Tshehovin MORBROR VANJA marraskuussa Klockrike-teatterissa...

    VastaaPoista

Translate