10.2.2020

Ikkuna auki taiteeseen!

Huimausta, sydämentykytystä, pahoinvointia, sekavuutta - Stendhalin oireyhtymässä riittää yhdelle jos toiselle. Kysymys on äärimmäisestä taidekokemuksesta, joka pistää pään ja kehon koetukselle. Nimensä tämä psykosomaattinen tila on saanut ranskalaiselta kirjailijalta, Marie-Henri Beyleltä (Stendhal), jonka mieli järkkyi 1800-luvun alussa hänen vieraillessaan keskiaikaisessa kirkossa, Firenzessä.
Katrin Fridriks: White Stendhal Syndrome

"Siellä, rukousjakkaran porrasaskelmalla istuen, pää takakenossa ja lukupulpettiin nojaten, jotta voisin katsella kattoa, Volterranon sibyllat antoivat minulle ehkä väkevimmän mielihyvän, minkä maalaus on minulle koskaan antanut, ylevän kauneuden mietiskelyyn syventyneenä, minä näin kauneuden läheltä, minä ikäänkuin kosketin sitä. Olin päässyt sille tunteiden tasolle, jolla kuvataiteen antamat taiteelliset tuntemukset kohtaavat intohimoiset tunteet. Kun tulin ulos Santa Crocesta, minulla oli sydämentykytystä, jota Berliinissä kutsutaan hermoiksi. Elinvoimani olivat uupuneet ja pelkäsin kaatuvani kävellessäni."

Kirjailijaparan kokemusta (joka ei jäänyt vain tuohon yhteen kertaan) on sittemmin arveltu alhaisen verenpaineen aiheuttamaksi, matkaväsymykseksi tai sivuoireeksi kuppataudin hoidossa käytetyistä lääkkeistä ja elohopeakuureista. Niin tai näin, kirjallisuuden ja taiteen sekä lääketieteen historiaan Stendhalin muistiinmerkitsemät tuntemukset kulkeutuivat, kun 1970-luvulla erään Firenzessä toimineen italialaisen psykiatrin hoitoon alkoi hakeutua turisteja, joiden hurmioitumisessa arvokkaiden taideteosten äärellä alkoi olla huolestuttavia, joskin myös hyvin tutunoloisia piirteitä. Psykiatri yhdisti oireilun Stendhalin ammoin ylöskirjaamiin kokemuksiin ja laati diagnoosin, jota pidetään edelleen psykiatrien keskuudessa sangen kiistanalaisena. Viimeksi 2009 ryhmä tieteentekijöitä ryhtyi selvittämään, miten taiteen katselu aktivoi tiettyjä alueita aivoissa, mutta suoraa yhteyttä taiteen kokemuksen ja psyykkisten tai fyysisten häiriötilojen välille ei löydetty.

Stendhalin syndroomaa on Suomessa käsitellyt sangen seikkaperäisesti Anna Kortelainen teoksessaan Hurmio. Oireet, hoito ja ennaltaehkäisy (Tammi 2009).

Taiteen kokemisen hyvinvointivaikutuksista ollaan jo tänään sangen yksimielisiä, tieteelliset selvitykset osoittavat jopa kirjallisuuden kohdalla lukemisen lisäävän elinvuosia. Taiteen pahoinvointivaikutusten selvittäminen lienee sen sijaan haasteellisempaa. Keskustelu näistä lipsuu helposti puolustelevasta asenteesta esteettiseen makunormistoon, jossa yksityisestä vastenmielisyyden tai kuvottavuuden tunteesta kehittyy herkästi yleinen kulttuuripoliittinen linjaveto. Mutta kuten Stendahlin tapauksessa voi todeta, rajanvetoa kivun ja kauneuden välille on joskus vaikea vetää. Kun taide (tai luonto!) näyttäytyy henkeäsalpaavan kauniina, hämärän hetket ovat lähellä.

Omat, läheltä piti tilanteet, ovat toistuneet aika ajoin, tosin lievinä, kuin vaatimattomina, ei-tehdä-nyt-tästä-numeroa-versioina syndroomalle nimensä antaneen ranskalaisen hurmahengen kokemuksista. Hiljaista liikuttumista tekstin, kuvan, musiikin äärellä, sisäänpäin kääntynyttä levottomuutta, veren kohinaa korvissa, kylmiä väreitä selkäpiissä, iloa, joka on kuin onnellisuutta. Vähän kuin olisi itse kamariorkesteri, joka yrittää soittaa sinfoniaa tai runo kirjoittamassa romaania. 

Tämä tapahtui minulle aivan äsken.

Olin katsomassa Turussa Åbo Svenska Teaterin produktiota Kalevala. Tiesin odottaa jotakin hyvää ja laadukasta, siksi paljon ja monesta eri suunnasta sitä oli jo ehditty kiittää ja ylistää. Kun sitten Jakob Höglundin dramatisoima ja ohjaama esitys lähti käyntiin, käyntiin lähdin myös minä, tai se, mitä olen: mieli ja kroppa.

Ensemblen energia vyöryi ylitseni, tarinat Väinämöisestä, Lemminkäisestä, Sammon taonnasta ja ryöstöstä sekä Kullervon kirouksesta täyttivät hetkeksi minussa kaiken. Ilo, suru, kaipaus, toivo ja riemu viettivät sisälläni peijaisiaan samaan aikaan, kun näyttämöllä juhlittiin Ilmarisen ja Pohjan neidon häitä tai sulateltiin hieman vinolla otteella Marjatan ihmeellistä raskaaksi tuloa puolukasta.

Mennyt, nykyhetki ja tuleva sulautuivat toisiinsa. Silmilläni etsin ja hain uusia yksityiskohtia koreografioista, ihailin tarinaa kuljettavien nukettajien kekseliäisyyttä ja draaman tajua, lavalla rytmissä, erillisissä ryhmissä ja yksilöinä esiintyvien näyttelijöiden läsnäoloa ja sisäistä tietoisuutta yhdessä tekemisestä.

Niin. Sitten se oli ohi. Kuten käy. Havahduin. Enkä kuitenkaan. Näytelmä jatkoi matkaa minussa, tuli osaksi kokemusmaailmaani ja muokkaantuu nyt parhaillaan siellä osaksi kuvitelmaani siitä, mitä olen.

Vaikka Kalevalan produktiosta on esitetty myös happamia kommentteja viitaten esiintyjien käyttöön ilmaistyövoimana (oppilaitos- ja koulutusyhteistyö), ne eivät poista kokemustani, no myönnettäköön: hurmioitumistani taideteoksen äärellä. Olin nähnyt teatterintekemisen läheltä, päässyt melkein koskettamaan sitä.

Sydämentykytys ja liikutus hellittivät jo kohta aplodien lakattua ja myöhemmin ystävien seurassa nautittu ruokakin maittoi ihan normaalisti. Mutta jotakin jäi, kuten aina jää. Ymmärsinkö nyt paremmin, mitä Turussa oli koettu 1972, kun Seitsemän veljestä hurmasi katsojat? Olinko nähnyt samalla hetkellä sekä teatterin menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden?  Onko Stendahlin syndrooma kuin ikkuna, josta näkee yhdellä katseella sisälle ja kauas, maailmojen taakse ja ylitse?

Kalevalan kohdalta virallinen esitysikkuna sulkeutuu 15.2.2020.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate