Jo hyvän aikaa sitten (2007) libanonilaissyntyinen professori, talousmatemaatikko, Pariisissa koulunsa käynyt ja Yhdysvalloissa uransa tehnyt Nassim Nicholas Taleb (s. 1960) julkaisi teoksen The Black Swan (suom. Musta joutsen, 2007). Teoksessaan Taleb tarkastelee ja pohdiskelee ennakoimattomien ja satunnaisten tapahtumien ja ilmiöiden vaikutusta ihmisten elämään ja organisaatioiden toimintaan, kuten vaikkapa Googlen menestystä tai 9/11 -iskua. Kirjasta tuli hitti maailmalla, sen myyntiluvut nousivat miljooniin ja siitä laadittiin käännöksiä yli 30 kielelle. Väitettiin jopa, että Talebin kirjasta löytyi selitys pankkikriisille, joka koetteli maailmaa seuraavana vuonna.
Talebin mukaan elämänkulkuamme hallitsevat kauaksi kantavien suunnitelmien sijasta äkilliset, puun takaa ja puskista tulevat yllätykset. Siksi mieli ja anturat onkin syytä asentaa mahdollisen ja kuviteltavissa olevan sijasta aistimaan mahdotonta ja mielikuvituksellista. Laiskanpulskeaan know-it-all -asenteeseen ei ole varaa.
Musta joutsen oli osa viisiosaista teoskokonaisuutta, joista viimeisin, Skin in the Game, ilmestyi 2018. Kirjoja yhdistää tematiikan ohella helposti lähestyttävä, esseistiikkaa, fiktiota ja tieteellistä tarkastelua yhdistelevä lähestymistapa.
Kirjallisuuteen orientoituneita lukijoita on Talebin Mustassa joutsenessa kiinnostanut erityisesti osa, jossa käsitellään jo edesmenneen Umberto Econ valtavaa yksityiskirjastoa. Tämän kirjastoon sisältyi joskus yli 30 000 nidettä, joiden kaikkien lukemiseen ei yksi, ei edes Econ ihmiselämä riitä. Miksi siis ympäröidä itsensä kirjoilla, joita ei tule koskaan lukemaan?
Tämä lukemattomien kirjojen problematiikka sai Talebin tekemään johtopäätöksen, että kirjojen lukeminen on toki tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on olla tietoinen niistä kirjoista, jotka jäävät lukematta. Tai, kuten Talebin kirjasta innoitusta saanut Inc. -julkaisun kolumnisti Jessica Stillman toteaa: "Kaikki nuo kirjat, joita et ole lukenut, kertovat tietenkin siitä, miten tietämätön olet. Mutta kun tiedät, mitä et tiedä, olet jo pitemmälle kuin moni muu." Ja: "... kun olet valmis myöntämään, mitä et tiedä, sitä enemmän opit."
Eco oli lukenut mies, mutta ei suinkaan vain sen takia, että hän oli lukenut paljon. Econ sivistyksen ja tiedonjanon manifestaatio ja symboli oli hänen kirjastonsa, joka täyttyi lukemattomista kirjoista. Massiivinen kirjasto kertoi Ecolle sen, miten paljon tietoa maailmaan mahtui, ja osoitti samalla, miten vähäinen lastu hän on tiedon lainehilla.
Talebille Econ kirjasto oli hieman kuin "antikirjasto", jossa kirjoja ei ole lähtökohtaisesti ajateltu hyödynnettävän, ainakaan kirjastojen alkuperäisen perusajatuksen edellyttämällä tavalla.
Talebin näkemyksiä on sittemmin muutamaan otteeseen käytetty vasta-argumenttina kirjahyllyjen katoamiselle kotien sisustuksesta. Jos kirjat edustavat tietoa ja ymmärrystä maailmasta, huoleen lieneekin syytä. Jos taas ei, ei huolta. Kotikirjastoa edustavat tänään yhä suuremmiksi kasvavat sähköiset kuvaruudut, joiden siniseen valoon kätkeytyy tietoa kuin ammoin pölyä kerääviin kirjoihin. Sadat samaan aikaan ohjelmaa pyörittävät kanavat pitävät huolen siitä, että meiltä jää aina jotakin näkemättä. Mutta ehkä on kuitenkin eri asia lukea tai olla lukematta asioista kuin katsella tai olla katselematta asioiden tilaa. Mitä musta kuvaruutu meille kertoo? Tai mitä sen hallitsevuus kodeissa kertoo ajastamme?
Näistä, siis meistä, jotka haalivat itselleen enemmän kirjoja kuin lääkäri määrää, kirjoitti Me Naiset kutakuinkin vuosi sitten. Uusia opuksia haalitaan, vaikka edelliset vielä odottavat vuoroaan hyllyssä. Kysymys on ilmiöstä, jolle New York Times oli jo aiemmin antanut japaninkielisen termin, tsundoku. Käsitettä oli alkujaan Japanissa käytetty pilkkanimenä opettajista, jotka eivät olleet lukeneet omistamiaan kirjojaan. Tänään pilkkakirveet iskevät kiveen, sillä tutkimukset todistavat jo kirjojen esilläolon vahvistavan jälkikasvun kiinnostusta kirjallisuutta ja kirjoja kohtaan, ja siinä sivussa tsundoku pitää huolta myös aikuisten mielentasapainosta.
Me Naiset pohjaa artikkelinsa aiempiin nettilähteisiin, joissa Talebin kirjoitukset jatkoivat elämäänsä. Eikä aihe ole parissa vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaikka tsundokusta ei tullutkaan samankaltaista ilmiötä kuin länsimaista tavaranpaljoutta kritisoivasta konmarituksesta. Silti meitä tsundokisteja on paljon, arvelisin, jotka eivät suostu tuntemaan häpeää elämästään avaamattomien kirjojen katveessa.
Kirja on kaveri, jonka pelkkä läsnäolo rauhoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti