8.12.2017

Pääkallo, käärme, kirja ja sellin ikkuna


Lapsuudesta muistan hyvin tuon isoisäni exlibriksen, joka oli liimattu lukuisten kirjojen kansien sisäsivulle. Pääkallo, käärme, keskellä vankisellin ristikkoikkuna, pöllö istumassa tuiman näköisenä kirjan päällä ja käsi, joka pitelee soihtua.
 
Salaperäistä, mielikuvitusta ruokkivaa. Vasta myöhemmin pystyin yhdistämään kuvaan tapahtumat, jotka liittyvät kiinteästi siihen kansalliseen tarinaan, jonka ympäripyöreitä parhaillaan juhlimme.

*

Sata vuotta sitten, keväällä 1917 isoisäni Waldemar Lindberg vapautui Spalernajan vankilasta Venäjän Pietarista. Hän oli joutunut sinne syytettynä Venäjän vastaisesta poliittisesta toiminnasta. Yhdessä lähes sadan muun kanssa Lindbergistä tuli Suomen itsenäisyystaistelun pioneeri, kalterijääkäri, millä nimellä näitä kiinni otettuja aktivisteja alettiin myöhemmin kutsua.

Lindberg kuoli jo vuonna 1969, joten omat muistikuvani isoisästä ovat hataria ja katkelmallisia, varsinkin, kun asuimme eri paikkakunnalla. Muistan sikarintuoksuisen ison olohuoneen, seiniä peittävät kirjahyllyt kirjoineen, eksoottiset muistoesineet eri puolilta maailmaa, Sokratesta ja Kiveä kuvastavat kipsiveistokset, taulut, vanhan miehen istumassa keittiön pöydän äärellä syömässä vapisevin käsin isoäidin laittamaa ruokaa. 

Asunnon syrjäisessä siivessä hän piti lääkärin yksityisvastaanottoa. Sieltä kantautuvat äänet kuulostivat pienen pojan korvissa viralliselta ja vakavalta, ehkä hieman pelottaviltakin.

Suomea isoisä puhui vain heikosti, joten yhteys lapsenlapsen kanssa oli siitäkin johtuen varmasti vaikeasti tavoitettavissa. Omassa lapsuudenkodissani kun puhuttiin vain suomea.

Kalterijääkäreitä vuosikokouksessa Helsingissä 1952.
Hänen ajastaan jääkäriliikkeessä en tietenkään koskaan kuullut mitään häneltä itseltään. Nuo Suomen syntyhistoriaan vaikuttaneet vuodet ovat kulkeutuneet tarinoina ja kertomuksina suvussa. Lindberg toimi ainakin hetken aktiivisesti vangittujen jääkäreiden 1936 perustamassa yhdistyksessä, ja ehti elämänsä aikana laatia muutamia pienimuotoisia muistelmakirjoituksia ajastaan koulutuksessa Saksassa ja lyhyeksi jääneestä toiminnastaan jääkärien värvääjänä Suomessa.

Eräs tällainen kirjoitus julkaistiin Helsingin Lääkärilehdessä vuonna 1957, kun Suomen itsenäistymisestä oli kulunut 40 vuotta. Siinä jo kypsään ikään ehtinyt mies muistelee aikaansa ”nuorena medisiinarina”, jonka ”kypsymättömissä aivoissa” liikkuivat opintojen sijasta aivan muut asiat.

Lindberg oli aloittanut lääketieteen opinnot Helsingin yliopistossa 1912, mutta kiinnostui kohta toisen sortokauden aikana Suomessa kehittyneestä poliittisesta liikehdinnästä. Erityisen tuohtuneita käynnissä olevista rajuistakin venäläistämistoimenpiteistä oltiin yliopistojen osakunnissa. 

Ylioppilaiden keskuudessa itänyt ajatus valtiollisesta irtautumisesta Venäjästä sai Lindbergin monien muiden tavoin hankkiutumaan sotilaskoulutukseen Saksaan. Värväykset aloitettiin ensimmäisen maailmansodan ollessa käynnissä alkuvuodesta 1915, jolloin kuutisenkymmentä suomalaista nuorta matkusti Ruotsin ja Berliinin kautta Saksan Lockstedtiin osallistuakseen siellä ”partiolaisten” kurssille. Peiteoperaation tavoitteena oli kouluttaa suomalaista upseeristoa tulevaa aseellista yhteenottoa varten.

Vuosien 1915-18 aikana lähes kaksituhatta suomalaista sai preussilaisen jääkärikoulutuksen. Moni riskeerasi tällä tulevaisuutensa, osalle kysymys oli idealismista, osalle halusta kokea jotakin uutta. Oli niitäkin, jotka lähetettiin matkaan valheellisin lupauksin, ja niitä, jotka pakenivat vastoinkäymisiään opinnoissa, liiketoimissa, onnetonta rakkautta tai riitoja sukulaisten kanssa. Nuorekasta uhrivalmiutta lienee ollut sitäkin ilmassa.

Koulutusjakso päättyi parikymppisen Lindbergin osalta jo muutaman kuukauden päästä, kun hänet lähetettiin muutamien muiden kanssa takaisin Suomeen. Tehtävänä oli värvätä uusia koulutettavia, antaa tietoa venäläisten liikkeistä, ja muitakin ”erikoistehtäviä” pestiin sisältyi. Lindberg asettui Helsinkiin, joka oli venäläisten puolesta ja heitä vastaan vakoilevien pesäke. Alituinen pelko paljastumisesta oli läsnä.
Eräänä yönä helmikuun lopussa tai maaliskuun alussa pysähtyi auto Ullanlinnan ulkopuolelle, ja raskaita askeleita kuului käytävässä. Joka ovelle pysähdyttiin, luettiin nimet. Tällä kertaa santarmit tyytyivät vain merkitsemään kirjoihinsa Ullanlinnan asukkaat.
 Mutta virkavalta saapui paikalle kohta uudestaan. Lindberg oli ilmiannettu.
Seurasi kotitarkastus. Uuniin nojaten katselin hävitystä. Jokaisen kirjan läpi selailtiin, vaatteet pengottiin ja kengänpohjatkin tarkastettiin huolellisesti, ja lopuksi minut työnnettiin pois uunin luota, koputettiin, voisihan siinä olla jokin salakomero.
Lindbergiä ei kuitenkaan vielä tuolloin viety pois. Neljä päivää myöhemmin, kun hän oli valmistautumassa jättämään Suomen ja palaamaan Saksaan, kaksi autoa pysähtyi yölliselle Ullanlinnalle:
Ovi murrettiin ja vanhat santarmiystäväni syöksyivät sisään nyt tuijottaen minua vihaisin silmin. Vaatteet tarkastettiin ja sain pukeutua, autoon ja suoraan Albertinkadulle, taas riisuutuminen ja perinpohjainen tarkastus, autolla jään yli Suomenlinnaan, taas sama seremonia riisuutuminen ja pukeutuminen ja minut työnnettiin pitkään, korkeaan koppiin, jossa oli kalteri-ikkuna katon rajassa ja patjaton puulavitsa seinän vieressä. Muuta ei siellä ollut, ei tuolia, ei pesuvatia, ei edes käymälää. Näytelmän ensimmäinen osa oli loppunut.
Lindbergiä kuulusteltiin ensiksi Suomenlinnassa, viikkojen päästä hänet siirrettiin muutaman muun vangitun kanssa Katajanokalle ja täältä edelleen junalla Pietariin. Kuulusteluissa häntä yritettiin painostaa nimeämään muita jääkäreitä ja tunnustamaan rikoksensa Venäjää vastaan. Uhkana oli karkotus Siperiaan tai jopa kuolemantuomio. ”Näytelmän” toinen osa päättyi Helsingin rautatieasemalle:
Kävellessämme Helsingin asemalla jalkaraudat kalisivat herättäen kauhua ja pahennusta rauhallisissa kulkijoissa. Monesti myöhemmin toverit laskivat leikkiä juhlapuvustani: ylioppilaslakki ja jalkaraudat. Saavuimme Pietariin, kaksittain käsirautoihin kytkettyinä marssimme keskellä kirkasta päivää pitkin kaupungin katuja, sivuilla vartijat paljastetuin sapelein.
Spalernajassa Lindberg jakoi vankisellin aluksi toisen vangitun kanssa. Olot olivat karut ja täit uskolliset seuralaiset:
Vallankumouksen jälkeen ja Suomeen palattuani ehdin parin viikon ajan luovuttaa runsaasti niitä ystävällisille ihmisille palkaksi yösijasta. Mutta siellä kopissamme me nyt poimimme elukoita pitkät päivät, asetimme ne rivittäin ja panimme toimeen verilöylyn. Savukeimuketta käytimme teloituskoneena ja huusimme: ”Nyt tulee venäläinen höyryjyrä”, ja imuke vyöryi niiden ylitse. Iloitsimme tästä leikistä kuin pienet lapset.
Pian Lindberg jäi yksinään selliin. Yhteyttä muuhun maailmaan ja kanssavangittuihin hän piti ”Morsey-naputuksen” ja vessanpöntön viemärin kautta tapahtuvan keskustelun avulla. Viikot ja kuukaudet kuluivat, vankeja vietiin kuulusteltavaksi sotaoikeuteen, takaisin koppiin ja taas uudestaan oikeusistuntoon. Alkuvuodesta 1917 oli jo aistittavissa muutoksia vartijoiden suhtautumisessa ja villit huhut levottomuuksista Venäjällä levisivät. Eräänä aamuna vankeja oltiin taas viemässä oikeuteen, kun tuli äkillinen käsky palata takaisin selleihin. ”Revoljuutsia” -huudot alkoivat kuulua, vankien sellien oviin jyskytettiin ja ovet avattiin:
Nyt joukko hyökkäsi osastollemme. Oma vartijani juoksi kärjessä ja avasi ovet, hänen takana nuori pörrötukkainen hurjapää, revolveri kädessä. Hyökkäsimme ulos vankilasta, naiset ja miehet tahtoivat suudella partaisia kasvojamme.
Lindberg oli kaikkiaan noin vuoden vangittuna, viimeiset kuukaudet maaliskuuhun asti Spalernajassa. Tämän jälkeen hän toimi Itä-Uudenmaan suojeluskunnan joukkojen kouluttajana ja osallistui komppanianpäällikkönä taisteluihin Loviisassa. Myöhemmin hän oli mukana siinä valkoisten joukossa, joka joutui vetäytymään punaisten joukkoja Helsingistä ensiksi Porvooseen ja sen ulkosaaristoon ja lopulta jäätä pitkin Viroon asti. Täältä joukon matka jatkui Danzigiin, Saksaan. Rippeet tästä nk. Pellingin osastosta palasivat Suomeen ja Hankoon yhdessä saksalaisen joukko-osaston kanssa keväällä 18.

Lindberg toimi Tammisaaren sotilaspäällikkönä ja sodan jälkeen lyhyen aikaa vankileirin ylilääkärin apulaisena. Opintojaan hän jatkoi 1918 ja suoritti lääketieteen lisensiaatintutkinnon 1925. 

Lääkärinammattiaan hän harjoitti talvi- ja jatkosodassa varuskuntien sotilassairaaloissa ja sairaalajunassa Kemin ja Rovaniemen alueella. Vuoteen 1942 asti hän palveli Suomen Punaisen Ristin sairaalassa Karihaarassa ja myöhemmin keuhkotautiparantolassa. Pääasiallisen ammatillisen uransa Lindberg suoritti Valtion Rautateillä ja hoitaen yksityispraktiikkaa Kemissä.

Lindberg meni naimisiin 1929. Avioliitosta syntyi kolme tytärtä, joista kaksi on vielä elossa. Yksi heistä on äitini.

Tarinoista olen ymmärtänyt, että isoisäni oli paitsi seikkailijaluonne myös intohimoinen lukija. Ehkä seikkailuhenkisyys ajoi hänet nuorena miehenä keskelle sotaisaa melskettä, ehkä halu olla mukana poliittisessa taistelussa, ehkä ystäväpiiri, ehkä jokin muu syy. Perheellisenä hän kuitenkin keskittyi myöhemmin työntekoon ja lääkärin ammattiin, haluun auttaa apua tarvitsevia. Lukemista hän ei jättänyt koskaan. 

Kun aktiivisesta sosialistista, sotilaskarkuruudesta ja valtiopetoksen valmistelusta kuritushuoneeseen tuomitusta kirjallisuudentutkijasta Raoul Palmgrenista tuli 50-luvun lopulla Kemin kirjastonjohtaja, isoisäni saapui kuulemma kävelyltään hihkuen kotiin ja tyytyväisenä siitä, että ”Kemiin saatiin vihdoinkin kunnon kirjallisuuden asiantuntija”. Värillä ei ollut enää väliä – oliko sillä koskaan ollutkaan?

Spalernajan vankila-ajoista kertovasta muistelmasta löytyy siitäkin pieni kohta, joka kertoo jotakin isoisäni inhimillisestä tarpeesta olla lähellä kirjaimia ja tarinoita:
Kun päivät pitenivät, viipyi aurinko yhä kauemmin kopissani ja seinään piirsin merkin sille paikalle, missä se viimeksi loisti, näin laskien pitkät päivät. Kaikki tämä antoi aivoilleni jotakin askartelua yksitoikkoisuudessani. Mitään lukemista ei annettu. Illalla tuotiin koppiini ”kipjatok” (kuumaa vettä) ja vähän teetä, käärittynä sanomalehtipaperiin. Tuon paperipalasen säilytin kuin kallista aarretta ja luin sen sitten aamulla. Ainoa kirjallisuus kuuden kuukauden aikana.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate