18.11.2017

Vapaaehtoinen työtön ja muita fiktiivisiä sankareita

Syksyn puheenaiheita on ollut esikoiskirjailijan, Ossi Nymanin avautuminen "ideologisesta työttömyydestään". Jos muistamme (ja miksi emme muistaisi), hän kertoi Hesarin haastattelussa tulevansa hyvin toimeen työttömyystuilla ja välttelevänsä tietoisesti työn tekoa. Myöhemmin hän on tarkentanut aatteellista lausuntoaan ja tähdentänyt, että ei ole ollut suinkaan toimettomana kaikki aikuisvuodet vaan paiskinut töitä kymmenkunta vuotta tullakseen kirjailijaksi.

Nyman sai ehkä hieman harkitsemattomista - tai harkituista, jos asiaa tarkastellaan pian haastattelun jälkeen julkaistun esikoisromaanin markkinoinnin näkökulmasta - puheista aikaan media- ja someraivon, joka kupli hetken kohta laantuakseen. Työntekoon kun yleensä liitetään tekijöitä, jotka koskevat niin yksilön oikeuksia kuin yhteiskunnan hyvinvointia. Ja vanha kansa kyllä tietää: "Työ tekijäänsä kiittää", "työn ilo paras ilo", "ken ei työtä tee, hän ei leipää syököön" jne.

Tuskin kenelläkään olisi ollut mitään sitä vastaan, että Nyman olisi tunnustautunut lorvailijaksi, mutta suurin älämölö taisi syntyä siitä, että hän myönsi lorvailevansa oikein mielellään muiden kustannuksella, siis meidän, veronmaksajien. Sosiaalituilla kyllä toimeen tulee, kun tekee työtä sen eteen...

Tämän ideologisen työttömyyden jonkinsortin kantaisä on venäläisen aatelissuvun vesa Ilja Iljitsh Oblomov. Hänet me löydämme Ivan Gontsharovin 1859 ilmestyneestä romaanista Oblomov. Romaanin ensimmäisen sadan sivun aikana sankari ei juurikaan liiku huoneestaan, joka on hänen "makuukamarinsa, virkahuoneensa ja vastaanottopaikkansa". Sängyssä makoileminen on hänen normaali tilansa ja sieltä hän seurailee maailman menoa milloin ei nuku.

Ajatus harhaili vapaana lintuna kasvoilla, pyrähteli silmissä, laskeutui puoliavoimille huulille, kätkeytyi otsan poimuihin, sitten katosi kokonaan, minkä jälkeen kasvoilta hohteli kauttaaltaan huolettomuuden tasainen valo.

Kolmikymppinen Oblomov elää vanhempiensa perinnöksi jättämällä omaisuudella. Hän on sisimmältään hyväsydäminen ihminen, suorittaa syvällistä pohdiskelua päivät pitkät ja tekee mielessään monia suunnitelmia tulevaisuudestaan. Mutta aikaiseksi Oblomov ei saa mitään.
Hän varustautui yhä aloittamaan elämää, piirteli ajatuksissaan oman tulevaisuutensa pohjakaavaa, mutta aina kunkin vuoden vilahtaessa hänen piti muuttaa jotakin tuossa pohjakaavassa tai hylätä kokonaan. 
Elämä hänen silmissään jakautui kahteen puoliskoon: toiseen sisältyi työtä ja ikävyyttä, joita hän piti samoina käsitteinä; toiseen lepoa ja rauhallista iloa.
Huoletonta ei Oblomovin elämä silti ole. Ajatustyö vie paljon energiaa ja pakostakin mieli askartelee ikävissä asioissa. "Viettelevät haaveet" ja "tuskalliset huolet" täyttävät "aivojen sisäisen vulkaanisen työn" ja saavat "syvästi inhimillisen sydämen" väpäjämään. Rakastuminen suistaa lopulta miehen elämän raiteiltaan ja elämän peruskysymysten äärelle: toimiako vai ei?

Oblomov oli Gontsharovin toinen romaani ja herätti ilmestyessään paljon huomiota. Romaanista irroitettu päähenkilön elämäntyyliä karakterisoiva määre erkani kohta kuvaamaan venäläistä mielenlaatua yleisemminkin. Oblomovilaisuudesta tuli ja on tullut varoitus ja synonyymi heikkotahtoisuudelle, mukavuudenhalulle, saamattomuudelle ja haaveilulle.

Suhteellisen nopean kirjoitustyön tuloksena Gontsharov tuli luoneeksi sympaattisen antisankarin, jonka luonteenpiirteen heikkoudet ovat ikään kuin hänen itsensä ulottumattomissa. Romaanista käy selväksi, että Oblomov on ympäristönsä tuote, joka seuraa vain veren- ja maisemanperintöä. Oblomovkan kylässä vallitsee oblomovilaisten hegemonia:  

Nämä kelpo ihmiset ymmärsivät elämän lepona ja toimettomuutena, joita aika ajoin häiritsivät vain epämieluisat ikävyydet kuten taudit, kato, riidat ja muun ohella työ. 
He pitivät työtä rangaistuksena, joka oli määrätty jo heidän esi-isilleen; työtä he eivät voineet rakastaa ja jokaisen otollisen tilaisuuden sattuessa välttelivät sitä.
 Gontsharov oli käsitellyt inhimillisiä heikkouksia jo ensimmäisessä romaanissaan Tavallinen juttu (1849, suom. 1889), jossa emotionaalisia pilvilinnoja rakenteleva aatelismies törmää uuden maailman todellisuuteen. Itsekkyydestä ja omien tarpeiden tyydyttämisestä seuraa katastrofi. Psykologisen ja yhteiskunnallisen realismin alkutaitteessa Gontsharovin teos otettiin hyvin vastaan, myös kirjailijakollegoiden (Dostojevski, Tolstoi, Tshehov) tahoilla.

Gontsharov julkaisi kaiken kaikkiaan kolme hyvin menestynyttä romaania sekä lukuisia esseitä ja kritiikkejä. Romaanit muodostavat erään tavalla temaattisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Varhaisteoksen nuoruusiän romanttisista haaveista siirrytään Oblomovissa keski-iän itsetyytyväisyyteen. Viimeisessä mielen, jos ei fyysisen iän tuomaa vanhuutta ilmentää nihilismin turmiollinen vaikutus.

Suomalaisen nuoren miehen vapaaehtoisesta työttömyydestä ei ole kovinkaan pitkä hengenloikka historiaan. Etiikan peruskysymykset eivät lepoa tunne.
---

Ivan Gontsharov: Oblomov. Suom. Juhani Konkka. Kirjayhtymä 1991.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate