Steinbeckin katse

Vuoden 1962 nobelistia John Steinbeckia alettiin suomentaa jo 40-luvulla, jolloin Alex Matson käynnisti suomenkielisen steinbeckiaanin romaanilla Vihan hedelmät (1944, alkup. 1939). Tätä seurasi pian Oikutteleva bussi (1948, 1947) sekä Helmi (1949, 1945), kunnes käännösvaltikka siirtyi Jouko Linturille seuraaviksi kahdeksi vuosikymmeneksi. Hänen kädenjälkensä näkyykin kaikissa Steinbeckin meille tutuimmissa teoksissa, mukaan lukien Ystävyyden talo (1950, 1935), Eedenistä itään (1952, 1953) ja Hiiriä ja ihmisiä (1963, 1937).

Joten siinä vaiheessa, kun ruotsalaiset viimein nostivat Steinbeckin kirjallisten puolijumalien joukkoon, kirjailijan tuotanto oli jo asettautunut osaksi käsitystämme amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta. Psykologinen ihmiskuvaus yhdistettynä sosiaalisten epäkohtien naturalistiseen kuvaukseen lienevät ne päällimmäiset määreet, joiden sisälle Steinbeck hyvin asettautuu.

Steinbeckin laajasta tuotannosta otetaan edelleen myös epäsäännöllisen säännöllisesti suomenkielisiä uusintapainoksia. Vihan hedelmät ehti Matsonin suomennoksen kanssa 12. painokseen ennen kuin Raimo Salmisen versio saatiin ulos 2016. Samoilla painosluvuilla mennään Eedenistä itään -romaanin kanssa. Koulujen lukulistoilla viihtynyt Helmi on luonnollisesti se varsinainen rohmu. Vuosien 1949-2002 väliin mahtuu 22 painosta.

Steinbeckin lukeminen oli osa omaa kasvuani kirjallisuuden lukijaksi, joten aina aika ajoin on hyvä palata poikavuosien mestariin ja testata, vieläkö teksti vaikuttaa. Se on kuin paluu menneisyyteen, jolloin loistava tulevaisuus ei ollut vielä takana.

Kuten sanotaan.

Oikutteleva bussi - tuo ainakin Suomessa sangen suosittu, mutta maailmalla vähemmän arvostettu Steinbeckin romaaneista - ilmestyi alkujaan 1947. Hiiriä ja ihmisiä oli ilmestynyt kymmenen ja Vihan hedelmät kahdeksan vuotta aikaisemmin. Oikuttelevaa bussia edelsivät natsimiehitystä Pohjoismaissa käsittelevä Routakuun aika (1942) sekä Ystävyyden talon lämpimän sentimentaalinen jatko-osa Torstai on toivoa täynnä (1945). Samana vuonna Oikuttelevan bussin kanssa julkaistiin myös Helmi ja tästä vain viiden vuoden kuluttua kirjailijan magnum opus, Eedenistä itään.

Steinbeckin kirjallisessa tuotantohistoriassa Oikutteleva bussi on jäänyt hänen muiden teostensa varjoon. Romaani tunnetaan melkeinpä paremmin siitä tehdyn elokuvaversion (1957) ansiosta, joka tosin sekin on jäänyt historiaan lähinnä siksi, että siinä näyttelivät pääosaa Jayne Mansfield ja Joan Collins.

Oikuttelevalla bussilla on kuitenkin paikkansa osana Steinbeckin tuotantoa, jossa etsiydytään ulkonaisen toiminnan tai kuvauksen kautta kohti ihmisten tyydyttämättömiä toiveita ja tunteita. Romaanin lähtöasetelma on draamallinen - yhdeksän ihmistä joutuu pysähtymään vuorokaudeksi syrjäiselle huoltoasemalle odottamaan bussimatkan jatkumista - ja kerronnassa viivähdetään lyhyen tai pitemmän aikaa yksittäisten henkilöiden sanoissa ja sanomatta jättämisissä, ajatuksissa. Matkaa siis tehdään, mutta ei siten kuin voisi olettaa.

Romaanin mottona on katkelma tunnetusta keskiaikaisesta moraliteetista Jokamies:

Nyt pyydän teitä kuulemaan
hartaasti tätä esitystä,
näytelmää moraalista;
sen nimi olkoon Jokamies,
se elost´kuolost´osoittaa
katoavaisuutta ihmisen.

Joten, ihmisenä olemisen syvimpiä laaksoja tässä tähyillään. Oikuttelevan bussin kaikkitietävä kertoja katsoo hyvin läheltä henkilöitään, kulkee kuin kameran silmä ihon poimuissa, tunkeutuu ajatuksiin ja tulee ulos silmän katseen tai korvan kuuleman äänen matkassa hiostavaan ilmaan ja maisemaan. Unelmien, haaveiden, pettymysten, kohtalon kolhujen ja joutavien tekojen vanavedessä ihmiset pyristelevät kuin verkossa itseään tuntematta ja toisiinsa yhteyttä saamatta.


Steinbeckin katse on terävä ja armoton, ja henkilökuvaus kirurgin työtä:

Kasvot olivat terävät, penikkamaiset, silmät kirkkaat ja kysyvät kuin penikan silmät. Pienet, huolellisesti leikatut viikset muistuttivat yähuulelle asettautunutta perhosen toukkaa, ja miehen puhuessa oli kuin toukka olisi taivuttanut selkänsä kaarelle.

--- 

Reumaattiseen niskaan liittyvä pää oli pysyväisesti eteenpäin taipunut, nenän kärki osoitti suoraan maahan. Mies oli pitkällä kuusissakymmenissä ja hänen silmäkulmansa riippuivat silmien yli kuin Skyeterrierin. Pitkä syväuurteinen ylähuuli oli koholla kuin tapiirin pikku kärsä. Keskihampaiden kohdalla oleva kärki muistuttikin liikkuvaa kärsää. Silmät olivat kellertävän kultaiset, mikä sai hänet näyttämään villipedolta.

Kristillistä moraliteettia Steinbeck ei tarinastaan sentään rakenna, mutta katumuksen, armon ja synnin motiivit nousevat henkilöiden elämänkohtaloiden myötä esille. Moderniin elämänmuotoon kätkeytyvät myös seitsemän kuolemansyntiä niin rahanahneen liikemiehen, himokkaan ja väkivaltaisen kahvilanpitäjän kuin toisten elämää kadehtivan katkeroituneen vaimon hahmossa. Ja jos oikein haluaa uskoa, ehkä jossakin todellisuutta pakenevien repliikkien ja tukahdutetun raivon alta pilkistää armollisen aamusarastuksen tavoin toivo paremmasta elämästä.

Steinbeckin ihmiskuva saa kiteytyksensä romaanin lopussa, jossa mutkien täyttämää matkaa tehneet henkilöt lopulta näkevät lähestyvän kaupungin valot. Niiden tavoin myös he ovat "yössä eksyneitä ja yksinäisiä, itseensä vetäytyneitä ja kylmiä ja kimaltavia, ketjuihin ripustettuja".

Kirjan takakansitekstin mukaan Oikutteleva bussi on "verrattoman hauskasti" kerrottu romaani, josta löytyy "vallatonta" huumoria. Asian - ja elämän - voi nähdä myös niin.

--
John Steinbeck: Oikutteleva bussi. Suom. Alex Matson. Tammi 2015.