Ristiriita fiktion ja todellisuuden välillä on näin mitä suurin. Ruotsalainen yhteiskunta ei ole Mankellin, Larssonin tai Marklundin kuvaama helvetti, jossa sarjamurhaajat riehuvat, korruptoituneet poliitikot pitävät valtaa, uusnatsit kiusaavat heikompiaan, prostituutio rehottaa ja huumeita kiskotaan suoneen eliittibileissä. Aivan kuten historiallinen "Villi Länsi" Amerikan maassa ei ollut urheiden karjanajajien, ulvovien intiaanien ja kapakkatappeluiden takapajula.
Kysymys on kuulemma mytologiasta, jonkinlaisesta tarinoinnin muodosta, jolla pyritään lukemaan ulos jotakin sellaista, jonka ei tahdota koskaan tapahtuvan. Lukija hyppää näiden tarinoiden kera kummitusjunaan päästääkseen kauhuhöyryt ulos itsestään.
Ruotsalaisen rikoskirjallisuuden buumi alkoi 60-luvulla kirjailijapariskunnan Sjöwall/Wahllöön myötä (komisario Beck). Seuraava suosiopiikki tuli Mankellin mukana 90-luvulla (Wallander), jolloin lajityyppiä alettiin myös juurruttaa Skandinaviaan. Yhteiskuntakritiikki, seksin ja rivojen rikosten naimakauppa höystettynä yksilötragedioilla muodostuivat pian näiden tarinoiden toistuviksi elementeiksi.
Viimeisimmässä aallossa olemmekin jo saaneet tutustua Larssonin romaanien maailmankuvaan. Welt-lehden artikkelin kirjoittajan mielestä Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden nykyisen suosion salaisuus on sen tavassa kääntää yhteiskuntakritiikki eräänlaiseksi rikospornoksi. Me kaikki tiedämme, että Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti tai edes Suomi ei ole suinkaan se maa, jota kirjoissa kuvataan. Mutta on kutkuttavaa ajatella, että se voisi olla sitä. Että käärmeet saattaisivat luikerrella puiden oksille tarjoamaan meille kadotuksen hedelmää. Että me saattaisimme tarttua tähän mahdollisuuteen ja ylittää sen rajan, joka jättäisi taakseen tylsän järjestyksen, puhtauden ja hyvinvoinnin.
Puhdasta kuvitelmaa, fantasiaa. Realismista ei jälkeäkään. Ja silti niin koukuttavaa: pum-pum-arghh!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti