Brittiläinen Ian Fleming ehti elämänsä aikana julkaista 11 romaania ja yhden novellikokoelman, joissa kulttihahmoksi myöhemmin vääntyvä agentti suoritti velvollisuuksiaan kylmän sodan maisemassa. Ensimmäinen näistä tarinoista julkaistiin 1953 ja viimeinen 1964, juuri ennen Flemingin kuolemaa. Ja, kuten muistamme, tie populaarikulttuurin ikoniksi avautui vuonna 1962, kun ensimmäinen elokuvaversio Tohtori Ei heijastettiin kankaalle.
Jos elokuvat ovat pyrkineet päivittämään James Bondin hahmoa, käyttäytymistä, tarinakehystä ja härpäkkeitä, sama tehtävä on myös postflemingiläisillä romaaneilla. Kingsley Amis, John Gardner, Raymond Benson ja Sebastian Falks ovat kaikki tuoneet mukaan oman virityksensä Bond-mytologiaan enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Nyt on siis vuorossa Deaver, jonka muuta tuotantoa rasittavan toimintarytkytyksen on sanottu tehneen agenttiparan uudesta elämästä helvetin.
Juonen mukana tarina kulkee Serbiasta Lontooseen ja Etelä-Afrikkaan ja matkalla räjäytellään paljon ja tapetaan roistoja, joista pahin on kellertäväkyntinen jäte- ja kierrätysbisnestä pyörittävä tyyppi, joka omaa nekrofilisia taipumuksia. Vastaan tepastelee tietenkin myös naisia, joita Bond kaataa tai sitten ei, riippuen hieman siitä, missä emotionaalisessa tilassa nämä ovat. Uusbondin vastuullisuutta korostaa niin ikään se, että hän ei enää tupakoi ja lenkkeilee tai tekee fyysisiä harjoitteita vähintään tunnin päivässä.
Kuten sanonta kuuluu, munakasta saatikka kokkelia ei voi tehdä munia rikkomatta. Guardian-lehdessä ilmestyneen arvion mukaan Deaver on toiminut juuri näin. Hän on ottanut munat Bond-myytin pesästä ja saanut aikaiseksi sekasotkun, joka maistunee vain niille, jotka pitävät kokkelin mausta enemmän kuin munien muodosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti