Trimalkion pidot

Hullu kirjamessukuukausi alkaa olla takanapäin. Frankfurt oli tietenkin suomalaisen kirjallisuusviennin lähtölaukaus ja aamuherätyksen kaltainen kukonkiekaisu maailmalle piskuisen pohjoisen kansan kirjallisista kyvyistä.

 

Turun ja Helsingin messut pääsivät nekin ilman suurempia henkisiä tai materiaalisia kolhuja tavoitteisiinsa. Helsingissä kävijöitä oli lähes 80 000, Turussakin 25 000.

Kirjoista, kirjallisuudesta ja kirjailijoista on riittänyt puhetta, jopa siinä määrin, että huoli kirjallisuuden ja lukemisen heikosta asemasta ihmisten ajankäytössä tuntuvat yliampuvilta. Silti kaikki tilastot niin tuotannon kuin myynnin suhteen vetävät naaman mutruun. Kirjoja ostetaan yhä vähemmän, mistä johtuen niitä myös kustannetaan entistä vähemmän. Yhä harvempi meistä siis tarttuu kirjaan lukemistarkoituksessa, ja jos tarttuu, kirjan perinteinen formaatti on vähitellen vaihtumassa sähköiseksi.

Kun Helsingin messujen väentungoksessa yritti löytää tietään kirjaröykkiöitä hiplaavien lukijoiden ja kaikkialta kaikuvien kirjailijahaastatteluiden lävitse, kirjan tuomiopäiväprofetiat häipyivät taka-alalle. Kirjako kriisissä? Kirjallisuuden lukeminen elitististä? Ai että kuva voittaa sanan?

Kriittinen epäily nosti tietenkin päätään sillä hetkellä, kun kirjallisuudelle sykkivä sydän vaipui nautinnosta sykkyrään. Entä, jos kaikki ei olekaan aivan sitä, miltä näyttää? Kirjailijat kertomassa kirjoistaan, keskustelemassa tarinoidensa herättämistä ajatuksista, kustantajat esittelemässä uusimpia tuotoksiaan, kirjakauppiaat ja kirjallisuuden ympärillä pyörivät tahot omiaan ja näiden lähellä kuluttajat hakemassa uusia lukukokemuksia, jakamassa vanhoja ja nauttimassa kaikesta siitä, mitä vain kirjallisuus voi heille tarjota...

Aivan varmasti myös näin. Mutta myös siten, että kirjat ovat kulutustavaraa, jota myydään kuin makkaraa (yhdistetyillä kirja-, musiikki- ja ruokamessuilla aivan konkreettisestikin). Ja että näkyvyys on varattu kirjallisuuskentän isoille toimijoille (tietyt kustantamot ja kirjakaupat), ja että suurimman huomion saavat suomalaiset kaunokirjailijat, joiden suhteellinen osuus kirjallisuuden kokonaistarjonnasta ja -myynnistä on varsin pieni (n. 15 %).

Toisaalta kenenkään vika ei ole erityisesti se, että fiktion kirjoittajien joukossa on ehkä enemmän sanavalmiita ja mielenkiintoisia ihmisiä kuin tietokirjailijoiden puolella. Ja edustaahan toisaalta Teemu Selänteestä kertova elämäkerta tuota jälkimmäistä lajityyppiä, kuten myös Mark Levengoodin kirjoituksista koottu teos tai Duudsonien urakehitystä markkinoiva opus. Helsingissä sai yleisömeren edessä naulata talousteesejään myös Alf Rehn, joten se siitä tarinamaakareiden yliotteesta.

Julkisuuden kanssa flirttailuahan tämä on, oli ja tulee olemaan. Aivan kuten kaikki viihdeteollisuuden osastot, myös kirjallisuus tarvitsee vahvoja persoonia ja mielikuvia tehtailevia prosesseja. Jälkimmäisiin kuuluvat messut, joiden ylöspanosta ei puutu hysteerisiä piirteitä. Mahtailevat, ylimitoitetut puitteet, jättimäiset mainoslakanat kirjojen kansista tai kirjailijoista, kirjaherkuista notkuvat myyntipöydät, haastatteluiden, puheenvuorojen ja esitysten sähköinen kakofonia tekevät hiljaisuuteen, rauhaan ja yksinäisyyteen mielletystä kirjallisuudesta meille yhteisen elämyksen ja julkisesti jaetun kokemuksen.

Kuin olisi osa orgiaa, Trimalkion pitoja, jonka kummallisuuksia ihmetellessä on vaarassa lentää selälleen.

Näillä kinkereillä kirjallisuudesta tulee totta ja elävää. Ehkä kuva sittenkin saa näin otteen sanasta ja lukitsee siltaan, josta vanha sana ei enää nouse. Maailma on, kuten se nähdään, ja alussa on kuva, ei sana.

Ei kiitos!

Näin hetkellä, jolloin Helsingissä kirjailijat ja kustantajat kilpailevat näkyvyydestään ja paikastaan kaupallisuuden catwalkilla, on hyvä palauttaa mieliin aika, jolloin moni asia ajateltiin toisin.

Päivälleen viisikymmentä vuotta sitten Jean-Paul Sartre saattoi suuren yleisön tietoisuuteen syyt sille, miksi hän kieltäytyy tai joutuu kieltäytymään hänelle myönnetystä kirjallisuuden Nobel-palkinnosta. Sartren avoin kirje Ruotsin Akatemialle (ja Ruotsin kansalle) ilmestyi ensiksi käännettynä ruotsalaisissa lehdissä, sitten Ranskassa - ja muualla maailmassa.

Kirjeessään filosofi-kirjailija pahoittelee aiheuttamaansa kohua ja korostaa, että hänen torjuntansa ei johdu Ruotsin Akatemiasta, eikä se ole suunnattu itse palkintoa vastaan. Kysymys on puhtaasti siitä, että hänellä on omat henkilökohtaiset syynsä olla ottamatta palkintoa vastaan. Ja sitten on myös muutama objektiivinen näkökohta, jotka hän haluaa nostaa esille.

Henkilökohtainen taso tarkoittaa tässä sitä, että Sartre on omien sanojensa mukaan aina kieltäytynyt kunnianosoituksista. Kirjailijan tulee päteä vain kirjoittamalla, ei keräämällä mitaleita tai kumartelemalla valtaapitäviä. Kirjailija ei saa tehdä itsestään instituutiota, Sartre huomauttaa, eikä hän saa piiloutua instituutioiden taakse.

Vastaavalla tavalla kirjailijan objektiivisten syiden taakse kätkeytyy pelko tulla liitetyksi osaksi tuolloin käynnissä ollutta vastakkainasettelua idän ja lännen välillä. Sartre katsoo Nobel-palkinnon siihenastisen historian myötäilleen enemmän läntistä ja konservatiivista kuin itäistä ja vallankumouksellista kirjallisuusnäkemystä. Samassa yhteydessä Sartre tunnustautuu tuntevansa enemmän sympatioita itäistä blokkia ja sosialismia kohtaan, mutta korostaa porvarillisen kasvuympäristönsä muovanneen hänestä kahden kulttuurin välissä tasapainottelevan ihmisen, joka kuitenkin haluaa uskoa mahdollisuuteen kulttuurien rauhanomaisesta yhdessäelosta.

Mutta kylmää sotaa käydään ennen kaikkea instituutioiden välityksellä, ja näistä Sartre haluaa pysyä kaikin keinoin erossa. Tulivat ne sitten lännestä tai idästä.

Joten, Sartren mielestä on "vähemmän vaarallista" se, että hän kieltäytyy palkinnosta kuin, jos hän sen hyväksyisi. Ottamalla palkinnon vastaan hänet rehabilitoitaisiin ja hänestä tehtäisiin, ainakin porvarillisessa leirissä, poliittinen takinkääntäjä. Kirjallisuuden Nobel-palkintoa Sartre ei silti pidä "porvarillisena", mutta "tietyissä piireissä" sen antamista hänelle käytettäisiin senkaltaisen politiikan tukemiseen, jolla ei ole mitään tekemistä Sartren tai edes Ruotsin Akatemian kanssa.

Hyviin syihin kieltäytyä kunnianosoituksesta Sartre liittää myös palkintoon kytketyn rahasumman. Sillä saisi varmaankin paljon hyvää aikaiseksi ja hän itse antaisi sen mielellään vaikka apartheidin vastaiseen työhön. Mutta periaatteet, jotka eivät ole vain hänen, eivät ole ostettavissa. Idän ja lännen instituutiot eivät häntä, eivätkä hänen "tovereitaan" omakseen saa.

O tempora o mores!

Kirjallisuus puhututtaa

Oltakoon Haruki Murakamin romaanien laadusta mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kiistää niiden sosiaalista merkitystä. Japanilainen on haalinut itselleen valtavan kansallisen ja globaalin lukijakunnan, joka hotkaisee intoonsa melkein tukehtuen Murakamin uuden kirjan aina, kun sellainen ilmestyy. Siinä eivät paljon paina joidenkin kriitikoiden happamilta kuulostavat huomiot kirjailijan kömpelöstä tyylistä, banaalista ja lapsellisesta tavasta kuvata seksuaalisuutta tai flirttailusta lukijoidensa päällimmäisten odotusten kanssa.

Jokin aika sitten brittiläinen kirjailija Tim Parks nosti mielenkiintoisella tavalla esille kaksi toisistaan poikkeavaa kirjailijaa, Murakamin ja E. L. Jamesin. Vaikka näistä löytyy ehkä enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä, molemmat ovat onnistuneet siinä yhdessä ja kirjailijalle niin tärkeässä asiassa: herättämään keskustelua.

Sekä Murakamin että Jamesin kirjat ovat ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen käyttöainetta, sosiaalista kittiä, joka sitoo meidät toisiimme. Aivan kuten sää, urheilu ja politiikka, miksei uskontokin. Aikana, jolloin televisiosarjat, elokuvat ja popmusiikki tuntuvat - edellisten ohella - saavan suurimman huomion siellä, missä ihmisiä kokoontuu yhteen, tämä on arvokasta ja tärkeätä. Siis: kirjallisuudesta ja kirjallisuuden kautta puhuminen.

Kirjallisuuden asema julkisen keskustelun kukkona on muuttunut aikojen kuluessa. Menneisyydestä Parks ottaa esimerkiksi Laurence Sternen Tristram Shandyn (1759), joka ilmestyi peräti seitsemän vuoden ajan jatkokertomuksena lehdessä pitäen lukijansa koko tuon ajan pihdeissään. Sternen antiromaanista väiteltiin, keskusteltiin, sitä parodioitiin, matkittiin ja kirjailija muokkasi itsekin teostaan saamansa palautteen perusteella ja sisällyttäen julkisen debatin osaksi pitkäkestoista kertomustaan.

Ja onhan näitä muitakin, tottahan toki. Vaikka kuinka paljon. Siellä ja täällä, meilläkin (Tuntematon sotilas, Juhannustanssit, Romaanihenkilön kuolema, Puhdistus yms.). Olennaista on se, että jotkut kirjat ovat kyenneet herättämään lukijoiden kiinnostuksen ja halun jatkaa keskustelua kirjan sisältämien asioiden vuoksi. Kysymys ei Parksin mielestä ole estetiikasta, ei siitä, miten hyvin tai huonosti kirja on kirjoitettu. Joillakin teoksilla vain on kyky saada meidät reagoimaan, keskustelemaan, ottamaan yhteyttä toisiin lukijoihin ja jakamaan näkemyksiämme muille.

Tähän kaikkeen tarvitaan tietenkin paljon lukijoita. Kirjalliset myyntimenestykset, blockbusterit voivat linkittää meitä yhteen, mutta useimmiten lienee tänään helpompi löytää kirjoja, joita emme ole vielä lukeneet kuin niitä yhteisen jutustelun pohjina toimivia. Syynä lukukulttuurien eriytymiseen voidaan pitää kirjatuotannon huimaa kasvua sekä lukemiskulttuurin kansainvälistymistä. Merkittävä osa painetuista kirjoista jää laajemman huomion ulkopuolelle ja ne, jotka nousevat hämärien puotien kujilta parrasvaloihin, herättävät mielenkiintoa enemmän kansainvälisen maineensa kuin sosiaalisen merkittävyytensä tai sisältönsä puolesta.

On niin paljon kirjoja, joita luetaan, jotta ne voitaisiin unohtaa.

Mutta aina joku yllättää ja muistuttaa meitä kirjallisuuden yhteiskunnallisesta asemasta tässä sähköisen median ja valkoisen kohinan kotiplaneetalla. Jamesin pehmopornokirjat ovat yllyttäneet ihmiset keskustelemaan yksilön seksuaalisen identiteetin sekä sen muotojen ja kontrollin rajoista, Murakamin lajityyppejä sekoittava proosa puolestaan ihmisen mahdollisuuksista löytää tasapaino sosiaalisen hyväksynnän ja tunnistettavan minuuden väliltä.

Parksin huomio kirjallisuuden joukkoja yhteen kokoavasta voimasta on helppo allekirjoittaa, ja vieläkin helpompaa on jäljittää E. L. Jamesin teosten herättämää laajalle sektorille ryöpsähtänyttä keskustelua. Mutta Murakamin demagogin kyvyistä en olisi aivan niin varma. Kyllähän Japanin ihmemiestä paljon luetaan ympäri maapallon, mutta miten on niiden pohjalta käytävän keskustelun laita? Onko Murakami kirjallisen keskustelukulttuurin valaisijana kuitenkin liian ilmeinen ja niin liukkaaksi rasvattu, että hänen kirjoistaan ote kirpoaa?

Itse jaksoin vielä ihastella ja ihmetellä Murakamia ensimmäisten käännettyjen teosten (Suuri lammasseikkailu, Sputnik rakastettuni, Kafka rannalla) jälkeen, mutta viimeisimpien kohdalla on päässäni vallinnut jo tyhjyyttä kolkompi ilmapiiri. Erityisesti 1Q84 kääntyi viimeisen, kolmannen osan "ansiosta" ylipitkäksi, tarinaa junttaavaksi ja runttaavaksi pettymykseksi.

Mutta eihän toisaalta se, että minä en välitä käyttää Murakamia sosiaalisen vuorovaikutukseni keppihevosena, merkitse että kukaan ei sitä tee. Ja ehkä joskus jossakin minunkin tekee mieli siirtyä siihen pöytään, jossa niin monet muutkin jo istuvat ja nauttivat toistensa seurasta.

Terveisiä kirjallisuuden periferiasta

Kuten kaikki hyvin tiedämme, piakkoin käynnistyvien Frankfurtin kirjamessujen pääosassa on Suomi ja suomalainen kirjallisuus. Tai ainakin se tuo eksoottisen tuulahduksen maailman tunnetuimman kirjallisuustapahtuman keskieurooppalaiseen eleganssiin.

Die Welt on mennyt kaikesta tästä kiinnostuneena tapaamaan Suomessa asuvaa saksalaista, Stefan Mosteria, joka on ansioitunut niin kirjailijana kuin kääntäjänä. Juuri tuo jälkimmäinen Mosterin rooleista kiinnostaa suuresti saksalaista laatulehteä. Mosterista kun on parinkymmenen vuoden kääntäjäkokemuksella tullut "suomalaisen kirjallisuuden tärkein kanava Saksassa".

Moster on naimisissa suomalaisen kanssa ja asunut maassa kymmenkunta vuotta, joten pienen pohjoisen maan monet outoudet ovat tulleet hänelle jo tutuiksi. Juuri nyt hän elää työuransa ruuhkavuosia. Saksalaiset kustantajat ovat tilanneet häneltä pikakomennuksella käännösurakoita. Kuusi romaania on jo taivutettu suomesta saksaksi, viimeisimpänä Hannu Raittilan Terminaali, joka löytyy kohta saksalaisista kirjakaupoista nimellä Kontinentaldrift (Luchterhand Verlag).

Die Weltin juttu kertoo enemmän Mosterista ja tämän työstä kääntäjänä kuin Suomesta tai suomalaisesta kirjallisuudesta, mutta rivien välistä voi lukea huvittunutta ihmettelyä siitä, että joku saksalainen on ottanut intohimokseen niinkin perifeerisen kielialueen. Moster tuntuu myös sopeutuneen kohtaloonsa Euroopan reuna-alueen tulkitsijana. "Minusta on päivänselvää, että suuria palkintoja en näillä käännöksilläni tule koskaan saamaan. Mutta palkinnot tai maine eivät ole tärkeitä. Työni kannalta on samantekevää, nähdäänkö se, mitä käännän, suurena tai vähäisenä kirjallisuutena."

Suomen kieli on Mosterin intohimo. Kielestämme löytyvät hienonhienot nyanssit heittävät hänelle haasteita, joihin hän on oppinut vastaamaan vasta yrityksen ja erehdyksen kautta itseään tyydyttävällä tavalla. Se on tarkoittanut sitä, että hänen on täytynyt unohtaa kieli ja kirjaimellinen tulkinta ja keskittyä tekstiin ja siihen, mitä se yrittää kirjallisuutena kertoa. "Alkuperäiseen tekstiin on sukellettava syvälle sisälle ja tultava sitten sieltä kokonaan ulos. Siitä ei saa jäädä pisaraakaan iholle. Kuiva kylpy kaunistaa."

Haastattelunsa lopuksi Moster puhuu kauniisti kirjallisuudestamme. Suomessa julkaistaan hänen mielestään vaikuttava määrä laadukkaita teoksia. Suomalainen kirjallisuus ei ole mikään rajaseudun kuriositeetti vaan osa eurooppalaista sanataidetta. Kirjallisuuden kääntäjänä Moster katsoo, että hänen missionsa on tehdä tämä selväksi myös saksalaisille lukijoille.

Frankfurtin kirjamessut ovat tuhannen taalan tai ainakin miljoonan euron paikka suomalaiselle kirjallisuudelle. Tämä on selvää. Henkseleitä paukuttaen sinne ei silti kannata mennä. Tullakseen huomioiduksi pienen kielialueen kirjallisuus tarvitsee paljon muutakin kuin yhdet messut. Ehkäpä isoja nimiä, joiden kirjat kulkisivat vuosi vuoden perään pitkin maailman mantuja. Niitä kun ei Suomelta vielä löydy, kertoo Die Welt Mosterin suulla. Eikä ole kuulemma edes näköpiirissä, ei yhtäkään bestseller-kirjailijaa.

Ei yhtäkään. Ei edes sitä yhtä.

Vanhan hehku

Vanhoissa kirjoissa on oma hehkunsa, aivan kuten vanhoissa ihmisissä.

Jokin aika sitten löysin erään ystäväni kirjahyllystä itävaltalaisen Vicki Baumin (1888-1960) ulkoisesti jo hieman haperoksi ja kalvakkaaksi muuntuneen romaanin Uimaopettaja Urban Hell. Romaanin nimen innoittamana kävin lukemaan, varoen repimästä ohuiksi kuluneita, kellertäviä lehtiä.

Tarina veti minut syvälle aikaan, jolloin miehet ja naiset kävivät toisiaan kiusoittelevaa teerenpeliä kauniiden alppimaisemien ja romanttisen kylpyläidyllin katveessa, sankari saattoi olla sekä kemian tohtori, keksijä että maailmankuulu kilpauimari, ja kesyttämättömän luonnon kuviksi kelpasivat niin lapset, villit naiset kuin neekerit tai kaukaiseen itään paikantuvat kiinalaiset.

Baumin romaani ilmestyi 1927. Suomenkielinen versio on vuodelta 1931.

Vicki Baum (oik. Hedwig Baum) oli saksankielisen alueen suosituimpia kirjailijoita 20- ja 30-luvuilla. Mutta hän oli myös muusikko, journalisti ja sovinnaisia käytöstapoja rikkovan "uuden naisen" prototyyppi. Baum harrasti nyrkkeilyä - mikä oli tuohon aikaan naiselle jotakin ennenkuulumatonta - ja oli naimisissa kahdesti. Hänen suurin kansainvälinen menestyksensä kirjailijana oli 1929 ilmestynyt romaani Grand Hotel, josta tehtiin 30-luvun alussa elokuvatähtiä vilisevä Hollywood-versio Greta Garbo etunenässä. Samoihin aikoihin Baum emigroitui Yhdysvaltoihin, eikä enää palannut kotimaahansa. Hän kuoli leukemiaan Kaliforniassa 1960.

Baum julkaisi yli 50 viihteelliseksi luokiteltua romaania, joista monet päättyivät myös valkokankaalle. Baum ei ehkä kirjailijana saavuttanut koskaan suurta ammatillista arvonantoa, mutta lukijoiden rakastama hänestä tuli luomiensa tarinoiden kautta. Siitä huolimatta, että tarinoiden kulku oli aina sama - mies ja nainen kohtaavat, joutuvat erilleen ja kohtaavat uudestaan - Baumin onnistui sisällyttää kaavaansa säröä ja särmää, joka teki hänen henkilöistään hieman jotakin muuta kuin ilmeistä.

Vaikka Baumin monissa kirjoissa, kuten Uimaopettaja Urban Hellissä, keskushenkilö on mies, aktiiviset naiset toimivat kertomusten dynamoina. Heidän kauttaan miehet määrittyvät, ja osoittautuvat usein myös keskenkasvuisiksi poikasiksi, joita tuulet ja tunteiden tyrskyt riepottelevat kuin kaarnaa vaahtopäillä.

Baumin ulkoisesti koreat ja komeat miehet eivät naisia ymmärrä, eivät alkuunkaan:

"Hell hymyili älyttömästi ja hämmentyneenä. Hän ei ollut kovinkaan tottunut seurustelemaan naisten kanssa. Heidän kanssaan koki äkkinäisiä ja kummallisia asioita, jolloin useimmiten käyttäytyi kuin aasi."

Baumin romaanin kanssa voi näin tehdä kaukomatkan maailmaan, jossa miesten ulkoista tärkeilyä, tittelinkipeyttä ja heikon itsetunnon pönkittämistä seuraa naisen syvälle porautuva katse ja vino hymy. Miehet eivät oikein vakuuta. He ovat ikuisia poikasia, jotka luulevat löytävänsä rahasta ja maineesta, ja ehkä naisestakin, itselleen onnen.

Lopussa tyytyväisin taitaakin olla järvelle soutamaan jäänyt yksinäinen nainen:

"Hänen laulunsa on sopusointuinen, se on kuin pyöreä, heiluva, herkkä sävelmaailma, se riippuu taivaan ja veden välillä kuin pieni, kärsivällinen, hohtava kuula. Eikä sitä kuule kukaan muu kuin nuori salakka, joka pullistunein silmin on sukeltanut valoon pyydystääkseen viimeisen kultaisen kesähyttysen..."

Eino Leinoa mukaillen voisi todeta, että vanhoissa kirjoissa (ja tarinoissa) hehkuu hengen aurinko.