McEwan

Romaanin rakenteiden suhteen brittiläinen Ian McEwan (s. 1948) on aina ollut tarkka. Joskus tuntuu, että hieman liiankin tarkka, paperinmakuinen, rakenteellinen. Mutta turha kieltää, että hänen romaaninsa toimivat kuin niiden kirjoittaja olisi syntynyt sanat päässään ja kirjoittamisen taito hyppysissään. Kuin ei olisi koskaan mitään muuta tehnytkään (kuten ei ehkä olekaan...).

Alkujaan jo 1997 ilmestynyt Ikuinen rakkaus (suom. 1998) on jännitystarinan kaapuun puettu kertomus mielen suistumisesta, onnettomien tapahtumien ja sattumanvaraisten kohtaamisten välisestä dynamiikasta. Mielenkiintoiseksi sen tekee myös tapa, jolla kertoja tarinaansa viivyttää ja ennakoi tulevaa. Sekä se, miten pääjuoneen pinotaan sivumotiivien rykelmää antamaan tarinalle syvyyttä ja lukijan mentävää aukkoa.

Romaani alkaa kuumailmapallo-onnettomuudella ja kehittyy tästä sairaskertomukseksi, kuvitelmaksi valheiden, harhautusten ja lausumattomien epäilyjen välisestä yhteydestä. McEwan liittää toisiinsa psyykkiset toimintamekanismit ja ulkoisen maailman lainalaisuudet. Monien muiden romaaniensa tavoin myös tämän romaanin päähenkilölle kirjailija on varannut hetken, silmänräpäyksen, jolloin ulkoisesti tyyni pinta rikkoontuu ja suistaa kaiken raiteiltaan.

Fysiikan ja taiteen lait tulevat tässä romaanissa kovin liki. Romaanin sisältämillä sivupoluilla samoillaankin tieteen ja taiteen tekemisen maisemissa. Päähenkilön tieteellisen ja rationaalisen maailmankuvan vastapuolella ovat niin tämän ahdistelijan hulluuden sävyttämä logiikka kuin naisystävä, jonka intohimona on toinen outo olento, tosin menneisyydestä - runoilija John Keats.

Myöhemmissä romaaneissaan (Amsterdam, Lauantai, Sovitus, Rannalla) McEwanin resepti toimii kuitenkin hieman vaivattomammin ja vähäeleisemmin. Aivan kuin kirjoittaja olisi vasta sitten alkanut luottaa siihen, että tarina tulee kyllä lopulta kerrottua ilman pakkoa avata kaikkia solmuja.

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus. Suom. Juhani Lindholm. Otava 2010.

Kirjailijan kotisivuille!

Remarque

Sodanvastaisen romaanikirjallisuuden klassikko Länsirintamalta ei mitään uutta toimii edelleen sangen hyvin. Itse asiassa hämmästyttävän hyvin, kun ottaa huomioon, että romaani on ilmestynyt jo 20-luvulla ja käsittelee ensimmäisen maailmansodan kauhuja. Toisen maailmanpalon käynnistyessä pari vuosikymmentä myöhemmin väkivallantekojen mielikuvituksellisuus kohosi kokonaan toiselle tasolle.

Erich Maria Remarquen (1898-1970) esikoisromaani nousi ilmestyessään kirjana 1929 valtavaan suosioon. Ensimmäisen vuoden aikana sitä myytiin yli 2,5 miljoonaa kopiota ja välittömästi se käännettiin myös lukuisille kielille. Suomenkielinen versio saatiin jo 1930.

Remarquen romaani on osa sitä sotakirjallisuuden buumia, jonka vallassa Saksassa oltiin tuona aikana. Vaikka useimmat julkaistuista teoksista yhdyttivät sodan ja sankaruuden toisiinsa, myös kriittisempiä näkökantoja esitettiin. Remarquen romaani kuuluu tietenkin jälkimmäisiin.

Se mikä tekee tästä romaanista edelleen niin vahvan puheenvuoron, liittyy suurelta osiin siinä käytettyyn kirjalliseen tyyliin. Kertoessaan rintamalla taistelevien sotilaiden arjesta ja heidän kohtaamistaan kauhuista kirjailija tyytyy äärirealistiseen, toteavaan ja kaikesta paatoksellisuudesta irrallaan olevaan esitystapaan. Kranaattien räjähdykset, mutaan sekoittuva veri, repeävät raajat, sotilaiden kauhunhuudot muodostavat yhdessä painajaismaisen kokonaisuuden, jonka absurdi järjettömyys viiltää vieläkin.

Tietenkin Remarquen kirja joutui välittömästi äärikansallisten ryhmien maalitauluksi. Ja tietenkin myös se heitettiin muutama vuosi myöhemmin natsien kirjarovioille. Ja tottakai: vielä tänäänkin siihen suhtaudutaan hieman epäillen.

Remarquelle sota on mieletöntä kärsimystä, ihmisen alennustila, josta vastuussa ovat muut kuin ne, jotka rintamalla taistelevat. Sotilaat ja sodan jalkoihin jääneet siviilit vaeltavat tässä maisemassa kuin olisivat päätyneet Danten helvettiin. Kun romaanin päähenkilö haavoittuu ja pääsee hetkeksi siviiliin, hänelle käy selväksi, miten syvällä tässä helvetissä hän onkaan. Sodasta on tullut mielentila, jonka olemusta peilaa sotakokemusten ja sotakuvitelmien välinen ristiriita. Kotirintaman sankaruutta puhkuvat juhlapuheet asettautuvat jyrkkään kontrastiin sodan todellisuuden kanssa. Sota tai rauha, pakotietä ei enää ole.

Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta. Suom. Armas Hämäläinen. 19. painos. WSOY 2010.

Tervo

Kirjallinen satiiri on vaikea laji. Kirjoittajalta se vaatii vinoa katsetta todellisuuteen ja lukijalta vieläkin enemmän: vinoa katsetta peiliin.

Jari Tervon Koljatin (WSOY 2009) kohdalla tiedämme, että kaikki sen vastaanotossa ei mennyt ihan kohdalleen. Iltapäivälehdet hehkuttivat hetken romaanin päähenkilön ja pääministerimme yhtäläisyyksiä, naureskellen ja mukamas kauhistellen joitakin teokseen sisältyviä kohtauksia. Syksyn lööpit (Iltalehti) hehkuttivat:

Tervon Koljatti teki "pääministeristä" seksipedon.

Paavo Lipposta verrataan oopperadiivaan ja Alexander Stubb ilmestyy vessanpönttöön

Tervo tykittää uutuuskirjassaan: Pääministerillä seksiorja kellarissa

 

Tervo kohuromaanista: "En kiusaa Pekkarista"

 

Sitten siirryttiinkin jo toisiin aiheisiin.

Keskustelu Tervon romaanista loppui ennen kuin oli alkanutkaan. Jossakin välissä kirjailija itse yritti siirtää uutisoinnin painopistettä kirjalliseen suuntaan, korostamalla romaanin satiirisia ulottuvuuksia tai siihen sisältyvää mediakritiikkiä.

Jokseenkin turhaan.

Kun nyt mediapölyn hälvettyä luin Koljatin, tuli melkein sääli kirjailijaa. Että hänen piti nähdä sekin päivä, kun fiktiosta tuli faktaa ja leikistä tehtiin totta.

Leikittäjän julma kohtalo.

Romaaniin sisältyvä pilkka ja piikittely kohdistuu todellakin enemmän julkisuuteen ja siitä eläviin ihmisiin (lööppien laatijat ja niitä lukevat), mutta ei mihinkään sen vaarallisempaan. Tervo osaa olla ilkeä ja ilkikurinen ja nokkela. Mutta satiirikkona hän jää ikään kuin puolitiehen. Juuri kun on päästy vauhtiin, vedetään pakkia ja aletaan muokata poliittisesta kertomuksesta suomalaiskansallista veijaromaania. Jonka keskiössä on yksinäinen mies...

En malta olla vertaamatta Tervon romaania neljä vuosikymmentä sitten julkaistuun, amerikkalaisen Philip Rothin Meidän jengiin (Our Gang, 1971; suom. 1972). Roth teki omasta poliitikkojen ja median suhdetta käsittelevästä satiiristaan fantasian, jossa liikuttiin toden ja mielikuvituksen välillä hyvinkin rempsein, ja kirjallisin ottein. Lähtökohtana oli silloisen presidentin Richard Nixonin pari harkitsematonta lausumaa, joiden pohjalta kirjailija pisti mielikuvituksensa käyntiin. Vietnamin sodan pahimman sotasyyllisen puolustamisesta ja syntymättömien lasten oikeuksien perään penäävästä tokaisusta Roth kehittää farssin, jonka kärjistykset ja liioittelut päättyvät sodan julistukseen Tanskan pornoystävälliselle hallitukselle ja presidentin salamurhaan. Viimeinen näytös käydään helvetissä, jossa presidentti käynnistää vaalikampanjan tullakseen valituksi paholaiseksi paholaisen paikalle.

Rothin päähenkilö Tricky Dixon on paljossa kuin Tervon Pekka Lahnanen. Ja samoin kuin Tervoa myös Rothia syytettiin mauttomuudesta ja johtavassa asemassa olevien pilkasta. Ajallinen hyppäys 70-luvun Yhdysvalloista 2000-luvun Suomeen on tietenkin huima, eivätkä nämä paikantumat koskaan toisiaan kohtaa. Mielenkiintoista on silti se, että vallankäyttäjien kritisoinnista olemme nyt päätyneet mediakritiikkiin. Se mikä Tricky Dixonilla oli puhdasta vallanhalua ja kykyä siirtää julkisen keskustelun painopistettä haluttuun suuntaan, on Pekka Lahnasella kyvyttömyyttä tehdä itseään ymmärrettäväksi.

Jerry Cotton

Myös pitkillä automatkoilla äänikirja on oiva matkakumppani. Jokin aika sitten vietin muutaman tunnin Ossi Ahlapuron miehekkään matalan äänen seurassa. Kuunneltavana oli Jerry Cottonin seikkailuista kertova tarina Kostaja Sing Singistä.

Hetkessä siirryin ajassa taaksepäin, jonnekin 70-luvun alkuun, kun otin ensimmäisiä askeleita kirjallisuuden maailmaan. Tuolloin vietimme monet monituiset tunnit Jerry Cottonin, Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailujen parissa. Hiirenkorville rypistyneitä lehtiä kävimme hakemassa läheisestä kioskista tai divarista. Sinne kun jätti kaksi, sai tilalle yhden uuden...

Jerry Cottoneita on suomeksi saanut lukea jo vuodesta 1961 asti. Ja yhä edelleen näitä alkujaan Saksassa kehitettyjä ja myöhemmin Suomessa muokattuja tarinoita julkaistaan. Suosio ei enää ole samaa luokkaa kuin joskus 70-luvulla, mutta ilmiö pysyy sitkeästi hengissä. Kiitos mainioiden tarinoiden. G-mies Cottonin seikkailujen parissa on kasvanut pari sukupolvea lukijoita ja myös kirjailijoita. Tiiviin kerronnan, juonenkuljetuksen ja herjojen omaksumia jännityskirjailijoitahan meillä riittää.

Ahlapuron minulle lukemassa tarinassa kaikki oli edelleen kohdallaan. FBI-agentti hurjasteli punaisella Jaguarilla, heitti huulta kumppaninsa Phil Deckerin kanssa, pistäytyi Max Salosen kapakassa heittämässä bourbonit naamaan ja könitti roistot sepänsällin spesiaalillaan tai Smith and Wessonillaan. Muutama kokkapuhe suomalaisesta sisusta ja Sibeliuksesta toi tarinaan mukaan paikallista väriä. Juonen suvantokohdissa Ossin ääni kehräsi pehmeästi ja rauhallisesti kiihtyen toimintavaiheessa intensiviteettiin, joka vangitsi kuulijan.

Suomessa Jerry Cottoneita on kuulemma myyty reilu 15 miljoonaa kappaletta. En ihmettele, miksi.

Jerry Cottonin kotisivut