26.7.2015

Kesäklassikko (osa 2)

Kolmisen vuotta sitten Hemingwayn romaanista Jäähyväiset aseille (1929) julkaistiin uusintapainos, johon sisältyi lukuisa määrä kirjailijan hahmottelemia vaihtoehtoisia loppuja. Suomeksi tätä editiota ei tietääkseni ole saatu, mutta ei liene tarpeenkaan. Kuten Washington Timesin kriitikko tuolloin totesi: "Niin hyviä kuin nuo muutkin versiot olivat, kirjailija valitsi lopulta yhden, joka jylhässä komeudessaan on ylittämätön."

Samaisessa arviossaan kriitikko nostaa tai pitää Hemingwayn teoksen edelleen sille kuuluvalla paikalla osana amerikkalaisen kirjallisuuden klassikkoja. Asemansa se hänen mukaansa ansaitsee käyttämänsä kirjallisen tyylin ansiosta. Hemingwayn romaani on sota- ja rakkausromaani, ehkä enemmän jälkimmäistä kuin edellistä, mutta ennen kaikkea se on vaikuttava esimerkki siitä, miten kerronnasta saadaan tehot irti ilman paatosta tai shokkikuvastoa.

Hemingwayn tyyliin kiinnitti huomiota jo aikalaiskritiikki, yli kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun Jäähyväiset aseille ilmestyi. New York Timesin kriitikko puhuu "Hemingwayn koulukunnasta" ja "uudesta taidetyylistä", jonka keksijäksi hän ei tohdi Hemingwayta kohottaa, mutta kylläkin sen edustavaksi toteuttajaksi. Hakkaavaa lauserytmiä ja kylmän toteavaa kerrontaa nähtiin jo kirjailijan esikoisromaanissa Ja aurinko nousee, mutta tässä viimeisimmässä kaikki on viety vieläkin pitemmälle.

Kriitikon mukaan Hemingway pitää lukijan edessä valoa, joka näyttää ja paljastaa, mutta ei lämmitä. Ensimmäisen maailmansodan kauhut käyvät kyllä selväksi ja myös se, mitä ne tekevät ihmiselle, mutta tämän syvemmälle ihmismieleen kirjailija ei lukijoitaan päästä. Siksi Hemingwayn henkilöt jäävät aina hieman etäisiksi, jopa kylmiksi. Tarinan sisällä toki kulkee tragiikan syvä virta, mutta emootiot haudataan jonnekin rivien väliin.

Todettakoon, että samana vuonna Hemingwayn romaanin kanssa ilmestyi myös toinen klassiseksi yltänyt kuvaus ensimmäisen maailmansodan kauhuista, Eric Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta. Myös siinä otetaan tyylillistä etäisyyttä lukijan kyynelkanavien aukaisuun. Hemingway ei siis todellakaan ollut yksin säästeliään kerrontatyylinsä kanssa, vaikka Remarquen saksalainen näkökulma sotaan on amerikkalaista kollegaansa jyrkempi, raadollisempi ja mutaisempi.

Hemingwayn "äärimmäinen naturalismi" kuvastaa kriitikon mielestä hyvin ajan henkeä. Tässä puhutaan siis 20-luvun lopusta ja tuosta sotaan kadonneesta ja kadotetusta sukupolvesta, joka haki lohtua oloonsa suurkaupunkien iloista. Kaiken koetun jälkeen oli turha märehtiä menneessä. Jos sinne jostakin syystä mentiin, parempi oli ottaa tilanteisiin ja tapahtumiin etäisyyttä. Asioiden kuvaaminen oli jo oman itsesuojelunkin kannalta järkevin vaihtoehto.

Mutta ei myöskään Hemingway ollut ihan niin cool kuin ehkä esittää. Tämän tästä tarinaan eksyy melodraamaa ja jo romaanin kehyksenä toimiva kertomus amerikkalaisen sotilasambulanssin kuljettajan ja englantilaisen sairaanhoitajan välisestä rakkaussuhteesta pitää sisällään aineksia, joita New York Timesin kriitikko nimittää "uusromanttiseksi".

Hemingwayn sankari valitsee tarinan kuluessa aseiden sijasta rakkauden, mutta päätyy kylmään yksinäisyyteen. Romaanin päättävissä lauseissa kaikuu universaali ja eksistentiaalinen tyhjyys. Tästä ei sanojen paino enää kasva.

Mutta vaikka olin saanut heidät ulos ja sulkenut oven ja sammuttanut valon, se ei hyödyttänyt mitään. Oli kuin olisin hyvästellyt patsasta. Jonkin ajan kuluttua poistuin huoneesta ja jätin sairaalan ja kävelin sateessa takaisin hotelliin.

---

Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille. Suom. Veikko Polameri. Tammi 2011.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate