Kaksi laukausta

Tämä tapahtui Saksan maalla kaksisataa vuotta sitten, marraskuun 21. päivänä 1811. Tuolloin 34-vuotias kirjailija Heinrich von Kleist ilmestyi naisystävänsä, Henriette Vogelin kanssa Berliinin lähettyvillä sijaitsevaan majataloon, josta he ottivat huoneen. Hetken päästä huoneesta kuultiin kaksi laukausta. Kun ovi avattiin, saatettiin todeta molempien kuolleen. Kuolinsyytutkimus kertoi, että Kleist oli ensiksi ampunut naista rintaan ja sitten itseään suuhun.

Myöhemmin löydettiin myös molempien lähiomaisilleen jättämät jäähyväiskirjeet, joiden sanoma oli surutonta kertomaa. Henriette sairasti syöpää ja halusi siksi lähteä maailmasta ilman kärsimystä. Kleist oli puolestaan huomannut kaikkien kirjallisten töidensä valuneen hukkaan ja elämä tuntui muutenkin kovin raskaalta ja merkityksettömältä. Heidän keskinäistä suhdettaan kuvattiin "ystävyydeksi", mikä olikin sopivaa, koska Henriette oli naimisissa oleva nainen.

Kleist oli kymmenen vuoden aikana luonut näytelmä- ja novellituotannon, joka takasi hänelle paikan myöhemmissä kirjallisuushistorioissa. Omana aikanaan hän ei juurikaan suosiota saanut, lähinnä vain vaikeuksia. Kleistin rehabilitointi tapahtui vasta sata vuotta myöhemmin.

Mutta tänään Kleistia taas juhlitaan, tai siis muistetaan, että 200 vuotta sitten poistui täältä ikuisuuteen yksi eurooppalaisen kirjallisuuden eriskummallisimmista nimistä. Kleistin tuotanto on kirjoitettu klassismin ja romantiikan hyökyaalloissa, mikä ehkä tekee niistä niin arvaamattomia. Ja noita outoja näytelmiä ja vielä oudompia kertomuksia kursi kokoon henkilö, joka oli, jos ei nyt hullu, niin ainakin mieleltään horjuva ja herkkä.

Kleistia kiinnostivat katastrofin monet muodot, olivat ne luonteeltaan globaaleja (sota, maanjäristykset, myrskyt) tai inhimillisiä (kosto, raiskaus, sadismi, sukurutsaus). Näitä aiheita hän sirotteli klassismin kaavoja kyseenalaistaviin tragedioihinsa ja komedioihinsa sekä moniin novelleihin, joista koululaistenkin käsissä kulunut O:n markiisi taitaa olla se tunnetuin. Siinähän raiskattu markiisi tarjoaa raiskaajalleen avioliiton mahdollisuutta laittamalla lehteen ilmoituksen, jossa pyytää lapsen tulevaa isää ilmoittautumaan.

Kirjailijana Kleist ei ollut sitä, eikä oikein tätä. Aikakauden lukijoilla oli vaikeuksia ymmärtää kirjailijan viehtymystä julmuuteen tai tämän ironista asennetta ihmisiin, mikä sopi tietenkin paremmin modernismiin tottuneiden lukijoiden pirtaan, paljon myöhemmin. Eikä Kleist istunut niiden romantiikan hourupäidenkään joukkoon, jotka savuisissa kapakoissa rakentelivat filosofisia pilvilinnoja maailmankaikkeuden salaisuuksista. Aivan kuin Kleist olisi ollut irti kaikesta, eikä kiinni muussa kuin oman haaksirikkoisen mielensä autiolla saarella.

Välillä hän silti yritti. Opiskeli, värväytyi armeijaan, toimi virkamiehenä, joutui ranskalaisten vangiksi vakoilusta epäiltynä ja haaveili maanviljelijän urasta. Perusti jopa, kirjoittamisensa lomassa, pari lehteä, joista toinen oli erikoistunut skandaaliuutisiin, toinen runouteen. Ensinnä mainittu (Berliner Abendblätter) oli eräänlainen aikamme iltapäivälehtien varhainen esiaste. Rikoksia, onnettomuuksia, skandaaleja. Mukana silti myös vakavampaa ja poliittisempaa ainesta. Mutta sekin joutui lopulta sensuurin hampaisiin, ja kun samaan aikaan kirjailijalle rakkain näytelmäkin asetettiin esityskieltoon, Kleistin mitta täyttyi.

Tänään luettuna Kleistissa on hitunen burleskia, ripaus groteskia, hyppysellinen absurdia komiikkaa ja aimo annos tummaa tarinankerrontaa. Ehkä meidän onkin huomattavan paljon helpompi kuin aikalaisten ymmärtää tuota nuorukaista, joka teki mitä teki, niin näyttävästi ja dramaattisesti, ihan loppuun asti. Täysillä ja vinossa asennossa.

Valekirjailija!

Kirjavarkaudella on joskus lyhyet jäljet. Yhdysvalloissa ja Britanniassa julkaistiin kuluvan kuukauden alussa nuoren Q. R. Markhamin jännitysromaani Assassin of Secrets, joka sai kiittävät arvostelut, paljon julkisuutta ja ovet auki niin elokuva- kuin jatkosopimuksillekin. Kunnes tarmokkaat James Bond -fanit palauttivat homman lähtökohtiinsa osoittaen blogeissaan ne kohdat kirjasta, joissa kirjailija oli plagioinut John Gardnerin ja monien, monien muiden (Ludlum, Greene) kirjoittajien tuotoksia.

Kustantajat Atlantin molemmin puolin keskeyttivät myynnin, vetivät kirjat kaupoista ja ilmoittivat palauttavansa rahat tekeleen jo ostaneille lukijoille. Kirjailija itse kätkeytyi agenttinsa kanssa tuntemattomaan paikkaan.

Tämä kaikki vain parissa viikossa.

Nyt Markham, joka on tosielämässä Quentin Rowan, kirjakauppias Brooklynista, on astunut esille, pyytänyt kaikilta anteeksi ja selittänyt tekojaan. Pahoittelunsa hän on erityisesti esittänyt sillekin kriitikolle, joka oli ehtinyt ylistää romaania "kylmää sotaa käsittelevien jännitysromaanien veroiseksi klassikoksi". Tietyllä tavalla Markhamin teoksesta tulikin klassikko, mutta ihan muista kuin kirjallisista syistä.

Valekirjailija kertoo päättäneensä tulla kirjailijaksi jo varhain, viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen 19-vuotiaana kirjoittamansa runo sai julkistakin arvonantoa 90-luvun puolella. Hän halusi olla maailman paras ja suosituin kirjailija. Joten, siirtyessään proosafiktioon (mitä valintaa hän nyt ihmettelee ja katuu), hän luki paljon vanhojen mestareiden töitä, eikä mennyt kauankaan, kun hän alkoi epäillä omia kykyjään. Kaikki oli jo sanottu muualla niin paljon paremmin. Rowan alkoi lainailla pätkiä sieltä, toisia täältä. Näyttäessään valmista tekstiä ystävilleen nämä innostuivat ja kehottivat jatkamaan. Kohta oltiinkin jo agentin kanssa kustannustoimittajan huoneessa tekemässä korjauksia, poistoja ja lisäyksiä. Hommat karkasivat käsistä. Rowan tunsi olevansa kykenemätön suorittamaan häneltä vaadittua omasta päästään, joten hän ammensi muilta, oikein isolla kauhalla.

Lopputuloksena oli romaani, joka on pääasiassa harsittu kokoon aiemmin kirjoitetuista teksteistä. Henkilöt, dialogi, juonenkäänteet... Kaikki on tuttua, mutta ei kuitenkaan ihan. Omien sanojensa mukaan hänestä tuntui kuin olisi ollut pistämässä kokoon Frankensteinin hirviötä. Kirjoja signeeratessaan häntä hävetti, mutta "arpa oli heitetty jo niin kauan aikaa sitten, eikä nyt ollut enää muuta tehtävissä kuin näytellä tätä kamalaa pantomiimia".

Koko kirjaprojektinsa ajan Rowan oli tietoinen pelaamisensa korkeista panoksista. Mutta jokin sai hänet jatkamaan ja asettamaan kaiken, hänen uskottavuutensa, itsekunnioituksensa ja maineensa, yhden kortin varaan. Huonostihan siinä kävi, vaikka Rowan haluaisi vielä joskus kirjoittaa ihan oikeasti oman kirjan.

Nyt kirjamaassa käytetään "Tapaus-Rowania" varoittavana esimerkkinä siitä, miten voi käydä, kun omat akanat ja naapurin jyvät menevät sekaisin. Ja miten helposti googlaus paljastaakaan huijarit ja bloggaus heiluttaa mediaa.

Rushdien sota

Kuten tiedämme, näyttelijä-kirjailija Stephen Frye on erikoistunut herättämään huomiota tviittauksillaan milloin mistäkin syystä (viimeksi väitteellään naisten kyvyttömyydestä nauttia seksistä). Nyt joukkoon on liittynyt Salman Rushdie, joka on pahoittanut mielensä ja tuntenut menettäneensä jotakin itselleen hyvinkin tärkeätä. Syynä on ollut Facebook ja se, että yhtiö oli sulkenut Rushdien sivut epäiltyään jonkun yrittävän tietomurtoa kirjailijan persoonaan.

Varas oli kuitenkin Salman itse, joka oli syystä tai toisesta menettänyt sivustonsa hallintaoikeuden, mutta jolla nyt oli ongelmia itsensä uudelleen löytämisessä. Passi kertoi kohta totuuden naamakirjan ylläpitäjille, mutta koska passissa kaikkien tunteman kirjailijan nimi on muodossa Ahmed Salman Rushdie, myös Facebook-sivuston hallintaoikeus annettiin Ahmed Rushdielle.

"Idiootit", oli kirjailija murissut ja tviitannut siltä istumalta Zuckerbergille ja pyytänyt nimensä vaihtoa toiseen. Ei ollut tullut vastausta, joten Salman lähetti toisen tviitin perään: "Jos F. Scott Fitzgerald olisi Facebookissa, pakottaisitteko hänetkin olemaan Francis Fitzgerald?"

Asiat muuttuvat, kun ovat muuttuakseen. Samana iltana tviittaushurmokseen päässyt Salman, entinen Ahmed saattoi jo riemuita: "Voitto! Facebook antoi periksi! Minä olen taas Salman Rushdie. Tuntuu NIIN paljon paremmalta. Minun iässäni identiteettikriisit eivät ole leikin asia. Kiitos Twitter!"

Sosiaalinen media rules!