31.5.2016

Sarjakirjoista sarjalukijoihin

Muutama vuosi sitten keskustelu lasten sarjakirjojen haitallisuudesta tai haitattomuudesta oli kiihkeimmillään. Vaikka useimmat myöntävät, että sarjakirjoilla on merkittävä vaikutus siihen, että lapsi ylipäätään aloittaa lukuharrastuksen, kirjallisen kentän yksipuolistuminen huolestuttaa. Jos kustannettavasta lasten ja nuorten uutuuskirjallisuudesta karhunosan haukkaavat sarjamuotoiset teokset, itsenäisten romaanien elintila kutistuu.

Sarjakirjojen puolesta on puhunut muiden mukana kirjailija Anneli Kanto, joka eräässä blogissaan korostaa sarjakirjoittamisen vaativuutta. Samalla hän tulee antaneeksi reseptin, jolla sarjakirjoja tehdään: "Sarjan on pysyttävä samassa maailmassa, mutta kehityttävä ja varioiduttava. Se ei voi toistaa jo kerrottua. Henkilöiden tulee olla samoiksi tunnistettavia, mutta heissä on oltava myös jotain uutta ja odottamatonta. Tarinan pitää noudattaa genrelupausta, jonka sarjan alku on antanut, mutta on yllätettävä. Jokaisen osan täytyy kiehtoa lukijaa ja imeä mukaansa, niin ettei lukemista voi lopettaa. Osien pitää olla keskenään riittävän erilaisia – mutta myös riittävän samanlaisia."

Tuonkaltaisen määritelmän sisälle voi iskea niin Potterit kuin Simukan Lumikki-trilogian tai Kannon oman Futistyttö-sarjan.

Keskustelun yhtenä käynnistäjänä oli lasten- ja nuortenkirjallisuuden ansioitunut kriitikko ja tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen. Samalla, kun myöntää sarjallisten kirjojen hyödyn lukuinnon herättäjänä ja ylläpitäjänä, hän on huolissaan maan pienimmille suunnatun kirjallisuuden laadullisesta köyhtymisestä. Lukijoidensa valmiiksi peratuille odotuksille rakentuvat kirjat eivät näytä kirjallisen maailman rikkaudesta kuin vain pienen pienen kaistaleen.

Heikkilä-Halttusen aiheellisena huolenaiheena on kustannusmaailman yksipuolistuminen. Eikä kysymys ole vain lapsille ja nuorille kohdennetusta kirjallisuudesta, tai vain kirjallisuudesta. Yhä suuremmilla kierroksilla käyvä viihdeteollisuus työntää markkinoille kopioita ja kopioiden kopioita. Musiikki, elokuvat, televisioformaatit, kirjasarjat toistavat kaikki - ja kukin omalla tyylillään - samaa tuotanto- (ja ansainta)logiikkaa.  Kohderyhmäksi kelpaavat niin lapset kuin aikuisetkin.

Säröjä ja halkeamia esiintyy silti vielä, siellä sun täällä. Mutta ehkä yllätyksetkin ovat osa samaa vääjäämätöntä kehityskaarta kohti "yksiulotteista" ihmisyyttä.

Sarjakirjoissa on siis ongelmansa, mutta henkilöhistorian näkökulmasta ei aina niinkään. Oma lukuhistoriani kulkee Pekka Töpöhännän, Peppi Pitkätossun, Nalle Puhin, Tarzanin, Pertsan ja Kilun, Vinskin ja Viisikoiden kautta kohti Jerry Cottonia, Kalle Kustaa Korkkia ja Pekka Lipposta. Sivuloikalla Aku Ankkaan, Asterixiin, Tinttiin ja Tex Willeriin saavutin jossakin vaiheessa Steinbeckin Ystävyyden talon ja Hyvien ihmisten juhlan sekä sen jatko-osan (!) Torstai on toivoa täynnä.

Mieleenpainuvimmat lukumuistot syntyivät kuitenkin nimenomaan kirjasarjojen myötä. Näistä yksi oli ylitse muiden. Englantilaisen Anthony Buckeridgen (1912-2004) sisäoppilaitoksen koululaisista kertovaa Jennings-sarjaa julkaistiin 1950-94 kaikkiaan 25 osaa. Näistä suomennettiin 11 kappaletta Tammen kustantamana 1965-71.

Jenningsin keltaselkäiset kirjat löysin isonveljen hyllystä ja hotkaisin ne purematta. Brittikoululaisten kommelluksista kertovat tarinat vetivät mukanaan ja sain ensikosketuksen siitä, miten sarjallisuus toimii ja koukuttaa. Tarinasta toiseen toistuvat henkilöt, sisäoppilaitoksen maailma ja turvallisen hyväntuuliset tarinat, joiden myötä myös päähenkilöistä paljastui muutama uusi piirre, saivat Kokkolassa varttuneen pikkukaupungin pojan mielikuvituksen liikkeelle.

Buckeridge monien muiden mukana tasoitti tietäni kirjoitettujen (ja kuvitettujen) tarinoiden maailmaan. Sarjakirjojen yksi merkitys onkin varmasti tässä. Kaavamaisuus auttaa lukijaa pitämään mielessä tarinoiden keskeiset henkilöt ja naulitsee meidät tekstin äärelle hieman samalla tavoin kuin toiset Emmerdalen, Salattujen elämien tai tosi-tv:n sinihehkuiseen valoon.

Sarjakirjat auttavat meitä myös tunnistamaan tekijän niiden takana. Menneenä lauantaina Naantalissa  päättynyt lastenkirjallisuusfestivaali KIRJAHYRRÄ keräsi satamäärin lapsia ja nuoria paikalle tapaamaan suosikkikirjailijoitaan. Kymmenien festivaaliesiintyjien joukosta löytyi monia sarjakirjojen tekijöitä, Tuula Kallioniemi (Konsta), Teija Rekola (Eetu ja nokkelat neropatit), Kalle Veirto (Henkka ja Kivimutka), Juha-Pekka Koskinen (Gabriel Hullo), Jyri Paretskoi (Shell's Angels), Netta Walldén (Rubenin tutkimuksia), Siri Kolu (Me Rosvolat) - muutamia mainitakseni. Yleisön innostuneista reaktioista päätellen juuri suosikkihahmojen takana vaikuttavan tekijän näkeminen kasvokkain oli monelle se suurin juttu.

Sarjakirjoihin sisältyvät esteettiset haasteet eivät ehkä sittenkään ylitä niiden tärkeintä funktiota. Sarjakirjoja tarvitaan, jotta meillä olisi tulevaisuudessa enemmän sarjalukijoita. Tässä asiassa ei ole syytä nirsoilla.

1 kommentti:

  1. Kiitos, ratkaisit tämän kesän kesälukemisteni teeman. Viime kesänä Lawrence Sanders (loistava), sitä edellisenä Maria Lang. Meillä, kuten monilla ikäisillämme, on ollut sama lista luetuista lasten ja, tässä tapauksessa, myös aikuisten kirjoista, kuten Steinbeck.
    En ole muistanut Jenningsiä sitten lapsuuteni ja kirjojen hauskoja kansikuvia! Joten tänä kesänä luen Steinbeck-suosikkini läpi uudelleen ja niiden väliin Jenningsit, jos niitä vielä jostain löytää! Kesä paketissa!
    Ja noista sarjakirjoista; pääasia että lapsi lukee. Se kehittää mielikuvitusta, luovuutta, sanavarastoa ja useimmiten, pitää poissa muusta pahanteosta. Kannatan sarjalukemista, kuten kaikkea lukemista. Oli se sitten vaikka vanha kunnon Jerry Cotton!

    VastaaPoista

Translate