Lukija, tunne itsesi!

Englantilainen kirjailija, kääntäjä ja kriitikko Tim Parks on lähtenyt tonkimaan omaa lukuhistoriaansa. Lähtöolettamuksena hänellä on ajatus siitä, että lapsuudessa meille luetut ja meidän lukemat kirjat vaikuttavat siihen, miten me aikuisena luemme ja suhtaudumme kirjallisuuteen.

Kysymys on siis lukijoiden, todellisten, kirjapölyä hengittävien lukijoiden arkeologiasta.

Parksin lapsuuden pappiskodissa perhe kokoontui takkatulen ääreen kuuntelemaan, kun äiti luki heille kertomuksia Raamatusta ja muista "hyviksi" todetuista kirjoista. Myöhemmin, kun Parks pääsi oman lukemisensa makuun, hän saattoi irtautua vanhempiensa tukehduttavasta maailmasta lukemalla jotain aivan muuta.

Asian ydin on se, että herkkyys lukemiseen saavutettiin jo lapsuudessa ja kotona siihen suhtauduttiin vakavasti ja sitä vaalien. Henkien taistelu vanhempien ja lasten välillä käynnistyi todenteolla siinä vaiheessa, kun lasten kirjahyllyn kätköistä löytyi Giden, Beckettin tai Nietzschen teoksia. Näiden myötä Parks oppi, että lukeminen voi joskus olla myös vaarallista ja pahaa, hyvin pahaa. Ja sen, että aina välillä meidän kaikkien on hyvä kapinoida ja ottaa etäisyyttä muihin ihmisiin.

Parksilla oli kaksi sisarusta, joiden lukumaailman välissä hän varttui. Vanhemmalta siskoltaan hän oppi kirjan estetiikan, historiallisten ja romanttisten kertomusten yhteyden elämäntapaan, harrastuksiin (kirkkokuoro) ja huoneen sisustukseen. Velipojan hyllyyn ladotut moraaliltaan uskaliaat kertomukset (Agnar Mykle) ja pokkareiden kansiin painetut kuvat vähäpukeisista naisista valmistivat nekin tietä aikuisuuteen.

Isän työhuoneessa muistilaput ja kirjoihin kynillä tehtyjen merkintöjen monimutkaiset ajatuksenjuoksut kylvivät Parksille ensimmäiset siemenet hänen myöhemmin tuntemaansa epäilyyn ja vastenmielisyyteen itsetarkoituksellisen kokeilevaa tai akateemista kirjallisuutta kohtaan. Myös se, että isän lukiessa muun perheen piti olla hiljaa ja koko talo tuntui vaipuvan eräänlaiseen ahdistavaan horrokseen, sai Parksin myöhemmin hakemaan kirjallisuudesta elämänmenosta todistavia raikkaita tuulahduksia.

Äidin kirjakokoelmiin Parks yhdisti lämmön, tunteet ja patriotismin. Sieltä hän ahmi ensimmäiset Dickensinsä ja seikkailukertomukset sotasankareista. Jostakin talon kätköistä, portaiden alta katseilta piilossa löytyi myös se kirja, jossa käsiteltiin avioliiton seksielämää. Oli siis olemassa kirjoja, jotka olivat hyvää lukemista joillekin, mutta eivät kaikille.

Parksin omassa kirjahyllyssä komeilivat Dostojevski, Tolstoi, Tshehov, Flaubert ja Zola. Näiden laatimien tekstien sisällöstä hän ei tuolloin paljoakaan ymmärtänyt. Mutta tavallaan ne ilmensivät Parksin omaa asemaa perheessään. Kirjailijat edustivat ulkopuolista kulttuuria, heidän tarinansa olivat monimerkityksellisiä, synkkiä ja valoisia, rohkeita ja sovinnaisia, mutta eivät koskaan provokatiivisia. Toisin kuin veljensä, Parks ei noussut avoimeen sukupolvikapinaan. Pakotien ulos vanhempiensa mustavalkoisesta maailmankuvasta hän raivasi lukemiensa kirjojen avulla.

Henkilö- ja lukuhistoriaansa seuraten Parks löytää monia selittäviä tekijöitä nykyiseen kirjalliseen makuunsa. Hänen esteettisten mieltymystensä taustalla kummittelevat perheen kielletyt ja lapsilta piilotetut kirjat, omista ja sisarusten hyllyistä kurkistavat opukset, joiden läsnäolo sai myöhemmän muotonsa Parksin laatimissa kirjoissa ja kirja-arvioissa.

Lukijoiden, myös muiden kuin ammatikseen kirjaimia siristävien, olisi hyvä miettiä omaa lukuhistoriaansa. Siinä Parks on varmasti oikeassa. Kuten myös siinä, että meidän olisi syytä mennä itseemme ennen ensimmäisen esteettisen kiven heittämistä.

Kenen lukutuolissa sinä istut?

Provokaatio kirjallisuusfestivaaleilla

Eilen sunnuntaina päättyneillä Bathin kirjallisuusfestivaaleilla puhuttiin autuuden ja onnellisuuden (bliss) tunteista.

Tapahtumassa vierailleet kauno- ja tietokirjailijat kertoivat kokeneensa onnenhetkiä niin lukiessaan klassikkokirjailijoiden teoksia, syödessään täydellisesti kypsennettyjä hedelmiä, tietynlaisia nautintoaineita nauttiessaan kuin vaikka huomattuaan, että läpi ankeiden lapsuuskokemusten voi selviytyä.

Pohdiskeltiin myös Hemingwayn ja Tennessee Williamsin kaltaisten tarvetta lääkitä oloaan alkoholin liikakäytöllä sekä kuuluisien kirjailijavanhempien varjossa varttuneen lapsen mahdollisuuksia saavuttaa tasapainoinen aikuiselämä. Jälkimmäisestä antoi elävän todisteen psykiatriksi itsensä kouluttanut ja runouttakin kirjoittanut Frieda Hughes, Ted Hughesin ja Sylvia Plathin tytär.

Suurin kohu syntyi kuitenkin Hanif Kureishin (Esikaupunkien Buddha) sanomisista. Omassa puheenvuorossaan hän intoutui sättimään luovan kirjoittamisen kursseja ja kursseille osallistuvia rankimman kautta. Asian tekee herkäksi se, että Kureishi on itse toiminut vuosia luovan kirjoittamisen opettajana Lontoon Kingstonin yliopistossa.

Ja näin Kureishi loihi lausumaan: "Noin 99,9 prosenttia oppilaistani ovat lahjattomia... he eivät kykene kertomaan tarinoita. He osaavat kyllä laittaa lauseita perätysten, mutta tarinaa kuljettaessaan heidän lukijansa kuolevat tylsyyteen. Tarinankertominen onkin vaikeaa ja vain joillakin on tuo taito hallussaan. Voiko sellaista opettaa? Enpä usko."

Ja edelleen: "Useimmat heistä eivät ymmärrä, että tarina on kaikki kaikessa. He tuskailevat kirjoittamisen kanssa ja pähkäilevät proosaansa ja minä mietin, että 'vittuun koko proosa, kukaan ei ole kiinnostunut siitä, miten se on kirjoitettu, lukijat haluavat vain tietää, miten tarina jatkuu'."

Kureishin sanallisen tykistökeskityksen kohteena ovat onnettomia tekstiräpellyksiään tarjoavien opiskelijoiden ohella kaikenlaiset luovan kirjoittamisen akateemiset ohjelmat, puhumattakaan lyhemmistä tehokursseista. "Suurin osa siitä, mitä opettajat noilla kursseilla opettavat, on ajanhukkaa."

Osa-aikainen "mentori" tai "terapeutti" kuvaavat Kureishin mielestä käsitteinä paremmin hänen omaan rooliaan opettajana. Hänen tehtävänsä ei ole tuottaa tulevaisuuden kirjallisia huippuja. Se, mitä hän voi opiskelijoilleen tarjota, on jotakin, joka ei suoraan liity kirjoittamiseen: "Luovan kirjoittamisen opettamisessa on tärkeintä se, että kaikki saavat mahdollisuuden ilmaista itseään. Suurta kirjallista arvoa sillä ei ehkä ole, mutta kun saa kertoa jotakin itsestään, sekin voi auttaa. Joten, opettajana autan heitä toimimaan itsensä terapeutteina. Suuria kirjailijoita ei kouluissa synny."

Kureishin lausumista kehittyi tietenkin puhuri kirjalliseen lastenkammariin ja monet luovan kirjoittamisen opettajat ja entiset oppilaat kiiruhtivat oikomaan tämän virheellisinä pitämiään näkemyksiä. Kyllä kirjoittamista voi opettaa, monelta suunnalta kuului, ja kyllä tarinankerronnan salaisuuksia voi aukoa ihan proosan tarkemman lähiluvunkin kautta. Useita kauhistutti myös se tapa, jolla Kureishi mollasi omia, nykyisiä tai ehkä jo entisiä oppilaitaan.

Kureishin syvempi sanoma taisi haihtua kuin syksyiset sanalehdet tuuleen. Raflaavien yksinkertaistuksien välistä voi lukea ärtymystä opiskelijoiden vääriä odotuksia kohtaan. Kirjoittaminen on hidasta ja rankkaa puuhaa, eikä sitä opita oikopoluilla tai halvoilla tempuilla. Omien oppilaidensa kohdalla Kureishi sanookin näkevänsä tuloksia vasta vuosien ahkeran kirjoittamisen ja työnteon jälkeen.

Luovan kirjoittamisen kurssit nauttivat kaikkialla maailmassa suurta suosiota, joten Kureishin sanomiset uppoavat otolliseen maaperään. Opettajat ovatkin yksi toisensa jälkeen ryhtyneet puolustamaan työtään ja suuntaamaan myönteistä sanomaansa oppia haluaville. Manchesterin yliopistossa luovan kirjoittamisen professorina toimiva Jeanette Winterson, tunnustettu kirjailija itsekin, opastaa seuraavasti kirjailijan urasta haaveilevia opiskelijoitaan:

1. "En välitä paskaakaan siitä, mitä päässäsi liikkuu. Se mitä et saa näkyville tekstiisi, sitä ei ole."
2. "Opi kaikesta lukemastasi ja opi ymmärtämään, mitä kaikkea voit lukemastasi oppia. Ja ennen kaikkea: lue!"
3. "Kirjoittaminen on rakkauden teko, ei yksinäistä mielihyvän hakemista. Voit kirjoittaa mistä vain, mutta sinun ja materiaalisi välillä täytyy olla yhteys."
4. "Älä ota kirjoittamista koskevia 'neuvoja' vastaan keneltäkään sellaiselta, joka ei ole kirjoittanut ja julkaissut merkittävää teosta."

William & Christopher

Huhtikuussa tänä vuonna on kulunut 450 vuotta siitä, kun Shakespeare avasi silmänsä ja päästi ensimmäisen silosäkeisen parkaisunsa. Vain pari kuukautta ennen häntä eräs toinen, yhtälailla draaman historiaan vaikuttanut kirjoittaja oli nähnyt päivänvalon Cambridgessa. Christopher Marlowesta ei koskaan tullut Shakespearen kaltaista megatähteä, mutta hetkensä oli hänelläkin.

Näiden herrojen myötä 1564 on onnekas vuosiluku draaman kehityksessä. Seuraavien vuosikymmenten aikana kaksi nuorta, vaatimattomista oloista lähtöisin olevaa miestä kilpaili Lontoon teatterikentän herruudesta. Taistelu näytti kääntyvän Marlowen eduksi, kun hän laati lyhyessä ajassa suunnattoman suosion saaneita näytelmiään (7 näytelmää viidessä vuodessa), joista puhuttiin ja joita siteerattiin kaikkialla. Samoihin aikoihin Shakespeare oli vielä aloitteleva ja hieman kömpelö kynäilijä.

Sitten kohtalo puuttui peliin. Marlowe sai erään kapakkareissun päätteeksi puukosta traagisin seurauksin. Kuollessaan hän oli 29 vuotias. Kaupungin teatterikenttiä nyt yksinään hallitsemaan jääneen Shakespearen paras tuotanto oli vasta edessä.

Näistä kahdesta Shakespearen nimi painettiin sittemmin paksummalla kirjallisuuden historiaan. Guardianiin kirjoittava Andrew Dickson leikittelee ajatuksella, mitä olisi tapahtunut, jos puukosta olisikin saanut Shakespeare, eikä Marlowe. Olisiko meillä Royal Marlowe Company (eikä Shakespearen nimeä kantava vastaava)? Tietäisimmekö me mitään Shakespearesta?

Dicksonin mielestä Marlowen nuorella iällä laatimissa näytelmissä on mukana jo paljon niitä tekijöitä, joista Shakespeare myöhemmin tunnettiin. Dicksonin mukaan ilman Marlowen vaikutusta ja tämän antamaa esimerkkiä Shakespearesta ei olisi kehittynyt... Shakespeare. Jopa Hamletista löytyy sekä juonen että henkilöasetelman puolesta kaikuja Marlowen Doctor Faustuksesta ja tragediasta The Massacre at Paris.

Marlowe eli lyhyen ja kiihkeän elämän, mikä tekee hänestä mielenkiintoisen hahmon. Shakespearen mestaruutta ei kukaan vakavissaan tohdi kyseenalaistaa, mutta jotenkin tuo 52-vuotiaana, maineikkaana eläkeläisenä kuollut runonlaulaja vaikuttaa Marlowen rinnalla tylsältä. Kun jälkimmäisen tarinaan saadaan menestystä nauttineiden näytelmien ja murhan uhrina päättyneen elämän ohella mukaan huhut ateismista, vakoojana toimimisesta ja homoudesta, aikakauttamme viehättävät juonenpalaset alkavat olla kohdallaan.

Joten onneksi myös Marlowen tähti tuikkii teatterihistoriamme taivaalla. Häneen verrattuna Shakespeare on silti supertähti, aurinko, jota kaikki kiertävät, ja jota palvotaan tämänkin vuoden aikana monikymmenkertaisesti. Pitää vain toivoa, että sen loiste ei täysin peitä näkyvistä muita. Erään teatterintekijän sanoin: "Marlowe ansaitsee isomman yleisön. Hän on niin aito, ytimiin asti menevä. Aikamme tarvitsee rohkeita äänenpainoja. Eikä Marlowea rohkeampaa taida olla."

PS. Niin, ja onhan edelleen elossa sekin teoria, että Marlowe ja Shakespeare ovat yksi ja sama henkilö. Että Marlowe lavasti kuolemansa ja ryhtyi kynäilemään Shakespearena ihan tosissaan.

Tekijä piiloutuu tekstiin

Kuten tiedämme, Philip Roth on lopettanut kirjoittamisen (tai ainakin kirjojen julkaisemisen), mutta on sentään vielä elossa, ja puheliaskin. New York Timesin verkkolehdessä ilmestyi kuun alkupuolella haastattelu, jonka Roth antoi ruotsalaiselle toimittajalle, kun hänen romaaninsa Sabbaths Theater (1995) saatiin vihdoinkin ruotsiksi.

Roth on haastattelijan edessä oma pirullinen itsensä, vaikka sanomisiin onkin tullut jo hieman väsähtänyttä alistumista. Naisvihasyytöksiin hän suhtautuu jo rennonoloisesti. Rothia misogyyninä pitävät tahot eivät kirjailijan mukaan halua nähdä häntä muunlaisena. Heitä ajaa sosiaalisen kontrollin pakkomielle: "Sinä et ole se, joka kuvittelet olevasi. Sinä olet sellainen, jonka me tiedämme sinun olevan."

Elämänkokemuksen myötä kaikki kirjailijat oppivat läksynsä ja jättämään vähemmälle huomiolle lukijoiden heistä laatimat mielikuvat. Jos Rothilta itseltään kysytään, minkälainen kirjailija hän on, hän toteaa olevansa jotakin muuta kuin mitä kuvittelee olevansa.

Samassa yhteydessä Roth puhuu myös kirjoittamisesta kohtalon hänelle asettamana taakkana tai tehtävänä. Ilman sitä hän olisi todennäköisesti kuollut nuorena tai kokenut vielä hirvittävimpiä tuskia elämänsä aikana. Viidenkymmenen vuoden itsepäinen tarve kirjoittaa on ollut kaikki, mitä hänellä on ollut, eikä hän vieläkään käsitä, miksi näin on.

Tiedusteltaessa syytä siihen, miksi juuri amerikkalaisesta romaanista on toisen maailmansodan jälkeen tullut niin vahva tekijä läntiseen kirjallisuuteen, Roth viittaa maan esteettiseen ja poliittiseen vapauteen sekä heterogeeniseen väestöpohjaan. Rothin näkökulmasta Yhdysvallat on ideologioiden ja elämäntapojen viidakko, jossa jopa ihmisten sivistymättömyys toimii lopulta romaanikirjailijoiden eduksi. "Se tosiasia, että kansasta yhdeksää kymmenestä ei voisi vähempää kiinnostaa se, mitä kirjailija tekee, ei ole yhtään huono juttu. Se on itse asiassa päihdyttävää."

Roolistaan ikuisena Nobel-ehdokkaana Roth tyytyy toteamaan, että hänen olisi varmaankin ollut syytä nimetä romaaninsa Portnoyn tauti jotenkin toisin. Ehkäpä Orgasmi ja ahne kapitalismi olisi saanut Ruotsin Akatemian heltymään.

Mielenkiintoisimmillaan Roth on kuitenkin kuvatessaan kirjailijan ja kirjan välistä suhdetta ja sitä, mikä suhde tekijällä on omaan tekstiinsä. Jos kirjailijaa halutaan hakea luomuksensa takaa, hänet löytää sanojen, rivien ja tekstin rakenteiden välistä. Jossakin siellä hän on, henkilöiden keskinäisissä suhteissa, juonen ja tarinan poimuissa, kirjan arkkitehtuurissa. "Romaani on itsessään kirjailijan henkinen koti. Romaanikirjailija ei ole pieni ratas inhimillisen ajattelun isossa pyörässä. Hän on pieni ratas fiktion suuressa pyörässä."

Kirjailija on kirja on kirjailija on kirja.