25.1.2015

Satiirin mahdottomuus

Näkökulma Pariisin terroritekoihin se on tämäkin.

Mainio brittiläinen kirjailija ja kolumnisti Tim Parks tekee blogissaan pikaisen syväluotauksen satiirin olemukseen ja pohdiskelee lajityypin mahdollisuuksia toimia nykyisessä globaalissa maailmassa.

Ranskalaisten vasemmistointellektuellien Charlie Hebdosta on traagisten tapahtumien seurauksena tullut länsimaisen sananvapauden symboli ja kriittisen journalismin lipunkantaja. Parksin ja monien muidenkin mielestä johtopäätöksissä on ollut hätäilyn ja kritiikittömyyden makua. Äärimuslimien teloituspartion kohteeksi joutunut lehti on aina osannut ärsyttää, mutta eurooppalaisen valistusajattelun perinnönjatkajaksi tai satiirin ritariksi siitä ei ehkä sittenkään ole.

Parksin mukaan satiirin olemukseen kuuluu asioiden esittäminen liioitellussa ja koomisessa valossa. Satiiri pilkkaa ja herjaa, mutta tekee sen siinä tarkoituksessa, että ihmiset muuttaisivat toimintatapojaan ja käsityksiään. Satiiri nostaa ilmiöiden absurdit piirteet pintaan jonkin suuremman ja jalomman päämäärän puolesta.

Jälkimmäisen seikan suhteen ainakin Parks itse on ehdoton. Satiiri voi olla nokkelaa ja hauskaa ja osuvaa, mutta jos siltä puuttuu halu muuttaa olemassaolevia olosuhteita, se on epäonnistunut pyrkimyksissään. Pahimmassa tapauksessa se kääntyy itseään vastaan, jolloin satiirisessa valossa esitetyt kärjistykset otetaan totena ja niitä käytetään vastakkaisten pyrkimysten ajamiseen.

Uutinen ei ole se, että Charlie Hebdon Muhammed-kuvista on tullut osa islamofobista poliittista kielenkäyttöä. Mikä tuskin oli satiirin tekijöiden alkuperäinen tarkoitus. Syy siihen, miksi näin on käynyt, liittyy Parksin mielestä paitsi onnettomaan ja tökeröön satiiriseen kuvastoon myös globaaliin aatemaailmaan, jossa ei ole olemassa yhtä ja jaettua käsitystä siitä, mikä on sopivaa ja hyväksyttyä ja moraalisesti oikein.

Onnistunut satiiri tarvitsee tuekseen yhteisen kulttuurisen taustan ja moraaliopin. Kun sitä ei ole, satiiria on mahdotonta ymmärtää.

Tilanne on kaiken kaikkiaan monimutkainen ja sekava. Samaan aikaan, kun me elämme maailmankylässä, jossa kansalliset, poliittiset ja uskonnolliset rajat on luotu ylitettäväksi, käsityksemme maailmasta pohjautuu ja on sementoitu noiden samojen rajojen ylläpitoon. Charlie Hebdonin oma historia peilaa hyvin tätä tilannetta. Lehti syntyi 60-luvun vasemmistoradikaalien toimesta ja joutui useaan otteeseen viranomaisten hampaisiin. 70-luvulla sen ilmestyminen kiellettiin lehden pilkatessa Charles de Gaullea ja toimittajat muuttivat lehden nimen nykyiseen muotoon, jossa etuliite Charlie on väännös ihaillusta valtiomiehestä ja Tenavat-sarjakuvan Jaska Jokusesta.

Charlie Hebdon keskittyi Ranskaan ja Ranskan politiikkaan pitkälle 80-luvulle asti. 90-luvun alussa se otti kohteekseen Irakin sodan, jolloin lehden pilkka saattoi ajoittain suuntautua maan rajojen ulkopuolelle ja toisiin kulttuureihin. Aina, kun näin tapahtui, lehden vaatimaton painosmäärä kymmenkertaistui. Huippu oli tietenkin 2006 tapahtunut Muhammed-pilakuvien julkaisu ja niiden herättämä huomio.

Siten Charlie Hebdon on samalla kertaa sekä hyötynyt globalisaatiosta että joutunut sen uhriksi. Joltakin tasolta tarkasteltuna se on varmasti myös kelvollinen länsimaisen sananvapausideologian mannekiini, vaikka vapaus on meilläkin suhteellinen käsite. Italiassa ja Saksassa natsitunnusten julkinen esittäminen on kielletty, Ranskassa juutalaisten kansanmurhan kieltäminen niin ikään, Yhdysvalloissa ja Britanniassa suhtaudutaan rasistisiin, juutalaisvastaisiin ja naisiin tai sukupuolivähemmistöihin kohdistuvaan pilkkaan äärimmäisen kriittisesti. Kaikki muistavat myös, mitä tapahtui meillä Suomessa, kun Mannerheimista kertovassa nukkeanimaatiossa viitattiin sotiemme sankarihahmon seksuaaliseen suuntautumiseen "huonoa makua" osoittaen.

Jopa Charlie Hebdo on joutunut tekemään toimituksellisia linjauksia ja antamaan potkut eräälle piirtäjälle, jonka katsottiin syyllistyneen antisemitistiseen pilkkaan.

Rajat ovat siis olemassa ja niistä meitä myös muistutetaan. Mikä on hyvä, kuten Parks toteaa.

Mutta suurtakaan arvoa Parks ei anna Charlie Hebdon viimeisille tempauksille, joissa karikatyyrisesti kuvattu Muhammed komeilee miljoonapainoksiin yltäneen lehden kannessa. Kysymys on provokaatiosta, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan ärsyttäminen ja ihmisten kiihottaminen toisiaan vastaan, ei vuorokeskustelun käynnistäminen ennakkoluulojen ja väärien olettamusten silottamiseksi.

Keskeinen kysymys Parksin mielestä on se, miten me suhtaudumme ilmaisunvapauteen ja sen vastuulliseen käyttöön. Onko meillä oikeus sanoa, piirtää, kirjoittaa mitä tahansa? Onko meillä oikeus loukkaantua heille, jotka eivät sulata tekemisiämme? Onko meillä oikeus asettaa oma kulttuurimme etualalle vain siitä syystä, että toiset kulttuurit eivät meitä ymmärrä? Olemmeko me oikeassa ja he väärässä?

Kun uhmakkaana, kiukusta kihisten nostan kyltin ilmaan ja väitän olevani Charlie, kuka itse asiassa olen, oikeasti?

2 kommenttia:

  1. Hyvin kirjoitettu ja loistava huomio. Tarpeettomalla vihanlietsonnalla ei ole koskaan voitettu mitään, vain luotu lisää vihaa ja ennakkoluuloja. Uusin tempaus on suora provokaatio, ja siitä seurannut rasismin aalto vain tukkii kommunikaatiokanavat ja saattaa, hyvinkin todennäköisesti, rajoittaa sananvapautta eikä suinkaan avata sille ovia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelkäänpä, että olet oikeassa, Emma. Mutta mutkikas kysymys kaiken kaikkiaan. Missä kulkevat satiirin ja yksiulotteisen provokaation rajat? Kuka ne meille asettaa? Mitä saa sanoa ja mitä ei? Miksi ei? Miksi ei!

      Poista

Translate