4.3.2010

Carver



The New York Times Book Review on tehnyt listauksen vuoden 2009 parhaimmista kirjoista. Fiktion puolella ei tuttuihin nimiin törmää, mutta tietokirjallisuuden puolella sentään. Mukana on Carol Sklenickan tuore elämäkerta Raymond Carverista (1938-88), miehestä, joka teki "likaisesta realismista" käsitteen amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

Mielenkiintoiseksi Sklenickan teoksen tekee mm. se, että siinä analysoidaan huolellisesti ja seikkaperäisesti kirjailijan suhdetta kustannustoimittajaansa, millä on ollut oma merkityksensä Carverin kirjailijakuvan rakentumiseen. Siis sillä, miten kustannustoimittajan tekstieditoinnit vaikuttavat siihen, mihin asentoon kirjailijan teksti lopulta lukijan silmille asettuu.

Muistan tutustuneeni Carverin tarinoihin ensimmäisen kerran 80-luvun puolessavälissä, kun Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta ilmestyi suomeksi. Koruttomat kertomukset keski-ikäisistä, keskiluokkaisista, keskivertoihmisistä iskivät suoraan tajuntaan ja herättivät kiinnostuksen siihen, miten pienillä keinoilla ja mitättömillä vihjeillä on mahdollista rakentaa elämää suurempia kertomuksia.

Carver on varmasti maineensa ansainnut ja lunastanut taiteensa ytimen. Mutta kovin harvoin kirjallisuus nähdään myös tuotannollisena kokonaisuutena, jossa luovaa työtä tehdään ihmisten keskellä ja lisää porukkaa tulee tuotannon eri vaiheissa sisään ovista ja ikkunoista.

Hyvä siis muistuttaa meitä lukijoita tästäkin, että jokaisen menestyneen kirjoittajan takana on erinomainen kustannustoimittaja.


New York Times

1 kommentti:

  1. RUNOUDEN HILJAISESTA TIEDOSTA

    Siinä määrin kuin taide voi olla uskottavasti valmistautumista kuolemaan, Carverin runo Mitä lääkäri sanoi (kokoelmassa Rivi riviltä, lyönti lyönniltä)on sitä. Kohdassa, jossa kertoja kiittää ja kättelee lääkäriä koska tämä kertoessaan hänelle syövän parantumattomuudesta antaa hänelle jotain, mitä kukaan muu ei ennen sitä, runous ei todellakaan lörpöttele (käyttääkseni tätä termiä heideggerilaisittain). Runo on jakamattoman tosi ja sen syvintä kokemusta on oikeastaan mahdotonta jakaa. Voi vain suositella sen lukemista. Sitä lukiessa tuntuu kuin tahtoisi johonkin olemisen kyläpaikkaan vain tahtoakseen takaisin kotiin...
    Toisaalta sen saa minut aina tuntemaan itseni kiusallisenkin etuoikeitetuksi tässä epäoikeudenmukaisessa ja äkkinäisen julmassa maailmassa. Sillä etuoikeutettuja ovat he, joilla on turvattua aikaa taiteeseen ja kuoleman kohtaamiseen sen avulla...

    VastaaPoista

Translate