Sivut

7.1.2015

Tänä loppiaisena...

Hänen sielunsa taintui hitaasti samalla kun hän kuuli lumen lankeavan hiljaa halki maailmankaikkeuden ja lankeavan hiljaa kuin heidän lopullinen lähtönsä kaikkien elävien ja kuolleiden ylle.

Näihin sanoihin päättyy James Joycen novelli Kuolleet. Ja suurinpiirtein samoin sanoin saa päätöksensä John Hustonin 1987 valmistunut elokuvasovitus kertomuksesta.

Molemmat taideteokset ovat häipyneet historian hämärään jo ajat sitten. Joycen novelli ilmestyi alkujaan 1914, eikä Hustoninkaan lopulta viimeiseksi jäänyttä elokuvaa enää voi tuoreeksi mainita. Mutta taiteen maailmassa kaikki on suhteellista, myös aika.

Joycen novelli ilmestyi osana kokoelmaa Dublinilaisia. Tarkemmin sanottuna, se päättää tuon Dublinia ja dublinilaisia kuvaavan tarinakokonaisuuden, jota monet pitävät modernin novellistiikan yhtenä käänteentekevistä teoksista. Jos Tshehov uudisti klassista lyhyen tarinankerronnan kaavaa, Joyce siirsi sen astetta pitemmälle: kohti symbolismin estetiikkaa ja uuden vuosisadan ihmiskäsityksen juurille.

Joycen kahden "mahdottoman" romaanin (Odysseus ja Finnegans Wake) rinnalla Dublinilaisia vaikuttaa perinteiseltä, jopa selkeältä. Mutta arkisten hetkien, hitaan kiiruhtamisen tai tapahtumattomuuden alla väräjävät suuret tunteet ja ihmismieltä rasittavat pelot ja häpeän hetket kätkeytyvät syvälle tarinankerronnan poimuihin. Joycen kertoja antaa vihjeitä, arvoituksia tai vain jättää lukijan päätettäväksi kuvattavien asioiden todellisen laidan.

Kuolleet on tästä kaikesta malliesimerkki. Tarina on yksinkertainen. Mies saapuu vaimonsa kanssa sukulaistensa kotiin, jossa pidetään perinteiset loppiaisillan juhlat. Syödään, keskustellaan, kuunnellaan musiikkiesityksiä. Juhlat päättyvät, vieraat lähtevät kotiin, myös tarinan päähenkilö, joka yöpyy vaimonsa kanssa hotellissa. Täällä vaimo kertoo miehelleen surullisen tarinan nuoruusaikaisesta ihailijastaan, joka menehtyi äkilliseen sairauteen. Tapaus herättää miehen pohtimaan elämän rajallisuutta ja omaa suhdettaan paitsi vaimoonsa myös siihen, miten elämä tulisi elää. Kuihtuako ja hiipua pois vuosien myötä vai kulkea tietään sen loppuun intohimon liekkien vielä roihutessa?

Tarinassa sen päähenkilö oivaltaa jotakin itsestään ja elämästään. Oivalluksen hetki on lyhyt ja ilmeisesti myös ohimenevä, kuin ilmestys, epifania. Kokemus sopii hyvin tarinan tapahtumahetkeen, loppiaiseen, jonne kristillinen perinne siirsi antiikista tutun ajatuksen jumalan tai jumaluuden äkillisestä paljastumisesta. Kreikan epiphaneia viittaa ilmestymiseen, meillä Kristuksen ilmaantumiseen itämaan kolmelle tietäjälle.

Modernissa kirjallisuudessa epifaniset hetket, kun arkisten hetkien tai esineiden sisin olemus paljastuu äkillisesti kokijalleen, ovat tulleet tunnetuksi juuri Joycen tuotannon kautta. Joycen tiedetään olleen kiinnostunut havainnon ja muistin tahdosta riippumattomasta toiminnasta ja sovittaneen näkemystään myös osaksi kirjallista työtään ja kerrontaansa. Yksi tällainen "sädehtivä" hetki konkretisoituu Kuolleet-novellissa.

Joycen novellin amerikkalainen pitkän linjan ohjaaja John Huston siirsi elokuvan kielelle kohdettaan tarkkaan tutkien ja pysytellen uskollisena sen olemukselle. Myös Hustonin versiossa keskustellaan, seurataan juhlijoiden toimia, kuunnellaan musiikkiesityksiä ja runonlausuntaa, valmistaudutaan päähenkilön kiitospuheeseen juhlien emännille ja ollaan lopulta myös tuon ilmestyksen hetken äärellä, jolloin kaikki kirkastuu lyhyeksi aikaa.

Huston oli jo vanha ja sairas mies elokuvaa ohjatessaan. Ohjaajan käskyt ja toiveet tulivat pyörätuolista ja aika ajoin hän joutui turvautumaan happilaitteen suomaan helpotukseen. Kuolevan miehen viimeisestä elokuvasta tuli kaunis lopetus pitkälle uralle, ja samalla hyvin henkilökohtainen tulkinta kirjallisesta alkuperäistarinasta. Huston seuraa Joycen laatimaa skenaariota, mutta rakentaa mukaan kohtauksia ja henkilöitä, joita ei tarinasta löydy. Monissa näissä pääosassa on, kuten elokuvaan kuuluukin, kamera.

Kuolleita katsoessa me nousemme talon portaita huoneista toisiin, hipaisemme katseellamme pöydälle jätettyjä muistoesineitä, vaellamme ristikuvien rinnalla ja huomaamme ihmisten eleistä, ilmeistä, asennoista pienimmätkin merkitykset.

Kuolleita lukiessa me pysähdymme tarinan, yksittäisten sanojen, lauseiden äärelle ja löydämme niiden kautta väylän tulkintoihin, joissa kuvitteellisia maailmoja tehdään.

Hetken, pienen, lyhyen, häviävän hetken ajan saatamme kokea jotakin, jolle on vaikeata löytää sanoja. Ehkä kokemus on se sama, joka löytyy niin Joycen kuin Hustoninkin päähenkilön mielestä. Tuo hetki, kun "sielu taintuu".

Tänäkin loppiaisena tämä tarina. Tarina, joka tuli ja meni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate