18.3.2010

Kafka


Kafka... En muista koskaan nähneeni kuvaa nauravasta Kafkasta?

Eihän siihen aikaa kuvissa juurikaan naureskeltu, mutta silti. Kafka luovutti parhaimmassa tapauksessa vain vinon virneen, kuin kysyen: Ihanko totta?

Kirjallisuuden maailmassa paitsi kirjoilla myös kuvilla on merkityksensä. Niiden avulla määritetään tekstien sisältöä. Kafka ei naura, koska hänen tarinansa ovat niin outoja, tavalliselle järjelle käsittämättömiä, vinksahtaneita. Siis: modernistisia.

Kafka on virallisesti vakava. Hänet on jähmetetty muiden klassikkojen ohella totiseksi toteemiksi.

Kaikki, mikä on vaikeata, vaatii ponnistelua. Ja ponnistelu taasen... siinä väsyy. Ei paljoa naurata.

Mutta kyllä Kafka nauroi, varmaankin aika paljon, tai ainakin sen verran kuin viitsi naamaansa väännellä. Meille hän nauraa edelleen, kirjojensa ja tarinoidensa kautta. Kokeilkaa vaikka: lukekaa Kafkaa humoristina. Groteskit, burleskit, skitsofreniset tilanteet toimivat komiikan pohjana. Jota asiallinen, realistinen kerronta vain korostaa. Kuin Buster Keaton olisi ryhtynyt puhumaan.

Kirjallisuudenhistorian suurimpien humoristien joukkoon Kafkaa ei ehkä ole syytä nostaa. Mutta kyllä hänelle siellä joku paikkaa lämpimänä pitää. Ehkä Twain? Tai Sterne? Tai oma Kilpemme, toinen hankalasti määriteltävä viivasuu.

Ja lähellä naurua - tietenkin - on, kuten koomikolle sopii, suru, viha, kärsimys, inho, yksinäisyys, planeetan kylmyys.

Tyhjä nauru kammottavalle elämälle. Siitä ei vitsi parane.

2 kommenttia:

  1. Pier Paolo Pasolinin mukaan hänen elokuvassaan Salo - Sodoman 120 päivää ei saanut olla vähäisintäkään sijaa perustelemattomalle mielikuvitukselle. Minusta tämä Pasolinin käsitys elokuvastaan kuvaa osuvasti myös sitä, mikä on ehkä perustavinta Frantz Kafkan Muodonmuutoksessa. Siinähän Gregor Samsa herää eräänä aamuna jättiläismäisenä kuoriaisena ymmärtämättä miksi. Ja kaikkein kummallisinta on, ettei kukaan muukaan, lukijaa myöten, tule sitä koskaan ymmärtämään. Siksi tämä kuoriaisuuden kummallisuus on vain jollain sekavalla ja hämmentävällä tavalla niin lukijan kuin tarinassa esiintyvien henkilöidenkin hyväksyttävä. Ja erityisesti Gregor Samsan on eläydyttävä häneen kohdistettuun - tosin myötätuntoon vilpittömästi verhottuun - inhoon, pelkoon ja kauhuun, jotta hänen olemassaolonsa edes jotenkin olisi mielekästä ja jaettavissa muiden kanssa. Gregor Samsan on hyväksyttävä mieluummin sivullisuus kuin tyhjyys; mieluummin itsepetos kuin totuus. Hänen on elettävä kohteettoman halun ja voimattoman mielikuvituksen kauheassa vankilassa. Eikä edes mielikuvitus tässä häntä voi auttaa.

    Ranskalaisen psykiatrin Jacques Lacanin* teoria pitää sisällään perustavan kolmikannan: symbolisen, imaginaarisen ja reaalisen muodostaman solmun. Symbolinen tarkoittaa kieltä, siis välinettä jolla ymmärrämme tai olemme ymmärtämättä toisiamme. Imaginaarinen tarkoittaa havaintomaailmaa (toisin sanoen sitä, miten ihminen identifioituu tähän maailmaan ja toiseuteen, esimerkiksi lapsi äitiinsä ennen symbolisen muodostumista). Reaalinen taas on jotain, mikä ei ole kumpaakaan edellisistä, mutta kuitenkin jotain, mitä ilman edelliset eivät voi toimia, pelittää, kuten nykyään on tapana sanoa. Itsenäisenä asiana reaalinen ei ole lausuttavissa eikä havaittavissa; se on sitä, mistä Wittgesteinin mielestä kuuluu vaieta koska siitä ei voi puhua. Kyse ei kuitenkaan ole myöskään mistään mystisestä, ei edes mysteeristä - ne tietenkin kuuluisivat jo liikaa uskonnollisen ja mystiikan kielipeliin. Päin vastoin kyse on ankarimmasta mahdollisesta tämänpuoleisuudesta, joka uppoaa johonkin olemassaolon hahmottomaan perustaan, siihen ytimeen, mihin edes mielikuvitus ei voi ulottua. Jostakin, joka nyt kertakaikkiaan vain jää vaihto- ja käyttöarvon ulkopuolelle.

    Ja tässä kaikkein konkreettisimpaan ja lausumattomimpaan viittaamisessa Kafkan Muodonmuutos onnistuu täydellisesti. Hänen kohdallaan se mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, juuri haastaa sen.

    Kafkan kertomuksessa lausumaton ja mahdoton reaalinen tulee kuoriaisuuden muodossa etualalle ja alkaa määritellä Gregor Samsan suhdetta toisiin ihmisiin ja todellisuuteen siinä määrin, että hänen on hyväksyttävä reaalisen mahdottomuus ja yritettävä eläytyä siihen. Tämä siis tarkoittaa Samsan eläytymistä toisen ihmisen häntä kohtaan ilmaisemaan pelkoon ja inhoon. Hänen on siis nähtävä itsensä mielettömänä ollakseen edes jollain tavoin olemassa. Samsan ei ikään kuin voi sanoa olevan mielekkäässä vaihtosuhteessa kenenkään kanssa. Ja kun vielä kysytään, mitä jää mielekkään vaihtosuhteen ulkopuolelle, ymmärrämme täysin Samsan kauhean tilanteen. Ja oman mielikuvituksemme vajavuuden... Tässä kohtaa lukijan on tietenkin mahdollista turvautua kafkatulkinnan perinteeseen, unen ja ongelmallisen isäsuhteen logiikkaan, ja pelastaa mielikuvituksensa lennokkuus umpikujasta. Se kuitenkin tekee Kafkasta tylsän ja turvallisen; laiskaa haluamme ja perustelematonta mielikuvitustamme palvelevan. Muodonmuutosta on luettava kirjaimellisesti, ilman metaforista kuvittelua, sen kummallisuudessa pitäytyen ja kuoriaisuuden konkreettisuutta tarkasti ajatellen.

    Siis aivan kuin katselisi kuolleen liikkumattomuutta ja tunnistaisi siinä elävän mielikuvituksensa voimattomuuden.

    -
    * Hyvä opastus Lacanin teoriaan löytyy osoitteesta www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm. Myös Kurjen Lacan ja kirjallisuus on hyvä johdatus lacanilaisiin käsitteisiin.

    VastaaPoista
  2. ...jatkoajatus edelliseen kommenttiini:

    Kirjoitin: "Samsan ei ikään kuin voi sanoa olevan mielekkäässä vaihtosuhteessa kenenkään kanssa."

    Ehkä Muodonmutokseen pitäisikin kirjoittaa uusi luku, jossa Samsa vaatisi, että hänet vietäisiin sirkukseen kummasteltavaksi (Vrt. vaikkapa Dalton Trumbon Sotilaspoikaan). Näin hän saisi takaisin kuoriaisuudessaan menettämänsä, jokaiselle ihmiselle kuuluvan vaihtoarvonsa (muunlaista maailmaa ei nimittäin yhäkään ole realistisella tavalla mielestäni kuviteltavissa - tai ainakin se halutaan pääoman taholta mielellään unohtaa). Tämän vaatimuksen sirkuksen omistaja tietenkin ottaisi ilolla vastaan. Hän pistäisi ihmiskuoriaisen tuottamaan ja samalla se saisi taas itselleen julkisuutta kestävän yksilöllisyyden ja syyn olla olemassa. Ja sitä mukaan kun kuoriaisihminen saisi enemmän julkisuutta ja tekisi yhä enemmän tuottoa, hänen kummallisuuttaan alettaisiin pitää ainutlaatuisuutena, jopa arvostettavana ja jollain puistattavalla tavalla kadehdittavana ominaisuutena.

    Mutta tämä ei tietenkään olisi ihmisyyden ja humanismin nimissä mahdollista. Gregor Samsan olisi hyväksyttävä kummallisuutensa ilman julkisen kummastelun tuottamaa vaihto- tai jopa lisäarvoa. Rahan kun ei pidä tehdä ketään enemmän inhimilliseksi saatikka onnellisemmaksi. Rahan on oltava mahdollisimman näkymätöntä ihmisyyttä rakentaessaan, silloin sen voi aina hyväksyä sisimmän itsensä osaksi - humanistikin. Tämän Gregor Samsankin olisi sitten vain hyväksyttävä ja tyydyttävä kanssaihmistensä myötätuntoon. Enempään he eivät nimittäin uskoakseni vaivautuisi. Eivätkä ehkä muuhun valitettavasti edes pystyisi.

    Gregor Samsan olisi siis tyydyttävä haluamaan kuoriaisuudessaan, tuossa halunsa kauheassa vankilassa, kanssaihmistensä inhoa, pelkoa ja myötätuntoa ollakseen olemassa. Tämä olisi valtapeliä, eräänlaista ontologista luokkasotaa, jota kukaan ei kirjaimellisesti halua, mutta väistämättä tässä todellisuudessa toteuttaa ja mahdollistaa.

    VastaaPoista

Translate